Tänään talvi pisti hanttiin, ja yritti viimeisillä voimillaan tukahduttaa kevättä. Kaipasin kesää kuumeisesti, kun ajoin haastattelukeikalta kohti työhuonettani. Satoi räntää. Paitsi että kauhistelin ilmaa, ajatukseni harhailivat myös loppuviikon deadlineissa. Pikkiriikkinen ahdistus yritti saada sijaa ajatuksissani.

Ennen olisin ajatellut luultavasti näin: onpa syvältä tämä ilma. Kyllä se vain elämä alkaa sitten, kun kesä ja helteet saapuvat. Työasioista olisin ehkä ajatellut näin: joudun varmasti tekemään töitä yötä myöten. Onpa nihkeä viikko. Mutta sitten on tosi jees, kun kaikki on hoidettu.

Olisin voinut helposti pilata tämän päivän, huomisen ja viikonlopunkin odottamalla kesää ja työkiireiden helpottamista.

Sen sijaan hengähdin syvään. Rauhoituin. Päätin hoitaa yhden asian kerrallaan, kuten tähänkin asti. Sanoin itselleni, että kaikki järjestyy. Kesäkään ei ole vielä kertaakaan jättänyt tulematta.

On niin helppo heittäytyä odottamaan sen sijaan, että näkee hyvää tässä hetkessä. Sitä voi elää ilman, että keskittyy siihen, mikä on nyt. Sitä voi odottaa ikuisesti palkintoa, ja kas, elämähän se oli, joka lipui ohitse.

Olen itsekin elänyt tulevaisuudelle. Minulla oli jatkuvasti jotain odottamisen arvoista kalenterissani. Sitten kun se tapahtui, siirryin odottamaan jotain muuta. Minun oli vaikea olla onnellinen tässä hetkessä. Miten olisin voinutkaan, sillä olihan kulman takaa tulossa aina jotain suurempaa, mahtavampaa ja yksinkertaisesti niin paljon parempaa.

Saksalaissyntyinen henkinen opettaja ja bestselleristi Eckhart Tolle on kirjoittanut ikuisista odottajista. Tällainen suuren luokan odottaja odottaa aina lomaa, ensi viikonloppua, lasten vanhenemista tai sitä suurta rakkautta. Kun ne ovat tapahtuneet, elämä voi vihdoin alkaa ja sitten voi olla onnellinen. Ikuinen odottaja arvelee myös olevansa onnellisempi sitten, kun on saanut ylennyksen työpaikalla tai laihtunut viisi kiloa. Vasta sitten, ei missään nimessä nyt.

Toiset meistä viettävät koko elämänsä odottaen, että elämä alkaisi.

Tollen mielestä odottaminen merkitsee sitä, että ihminen haluaa tulevaisuutta. Emme halua tätä hetkeä, joka meillä on nyt. Me haluamme sitä, mitä emme ole saaneet. Emme siis tahdo sitä, mitä me olemme saaneet. Itsekin liputan unelmien, haaveiden, tavoitteiden ja elämäntilanteen parantamisen puolesta, mutta niiden varassa ei voi elää. Mielestäni ne saavat toimia arjen polttoaineena, mutta eivät kuljettajana. Jos unelmat menevät elämän kokemisen edelle, mitä meille jää kerrottavaksi lastenlapsillemme?

Minulla (ja myös sinulla) on jo se kaikki. Jos tarvitsee jatkuvasti jotain enemmän ollakseen onnellisempi, kaipaa lisää luultavasti myös silloin, kun on saavuttanut enemmän.

Ajattelen niin, että jos emme nauti elämästämme juuri nyt edes vähän, tuskin tulemme nauttimaan siitä silloinkaan, vaikka olosuhteet muuttuisivat kuinka suotuisiksi. Kyky nauttia elämästä riippuu siitä, millaisena oman elämämme otamme. Kyse on siis valinnoista. Omista valinnoistamme.

Elämäntilannetta, varallisuustasoa, surun ja sairauden määrää emme voi aina valita. Voimme kuitenkin itse valita suhtautumisemme ja tyytyväisyyden tasomme. Toki voimme valita myös jäävämme ikuisesti odottamaan parempia aikoja ja narista tyytymättömyyttämme.

Onni on nyt. Se ei ole vasta huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Onni on nyt.

Oma tieni elämäntaitoasioiden äärelle ja myös onnellisuutta pohtivaksi ihmiseksi on käynyt kliseisen tavan eli kriisin ja sitä seuranneen elämänmuutoksen kautta. Tuolloin vuosia sitten kuvittelin, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Nykyään ihmettelen lähinnä sitä, kuinka sokea ja väärässä olinkaan.

Noina aikoina elämässäni vallitsi dominoefekti. Muutosta seurasi toinen. Ja jos jokin asia ei muuttunut itsestään, pidin huolen siitä, että muutin sitä itse. Myin asuntoni, vaihdoin työpaikkaa ja tutustuin uusiin ihmisiin, vain muutamia mainitakseni. Ulkopuolisen silmin säntäilyni vaikutti ehkä hervottomalta, mutta se oli minun tapani toimia ja alkaa eheytyä ihmiseksi, joka silloin en edes tiennyt olevani.

Elämäntaitokirjallisuuteen törmäsin aika tarkalleen muutama vuosi sitten, kun tutkin omaa kirjahyllyäni! Toki tiesin kyseisen kirjallisuusgenren olemassa olosta, mutta en ollut ollut kiinnostunut siitä oikeastaan juurikaan. Viisas sukulaiseni oli kuitenkin jo vuosia sitten antanut minulle lahjaksi kirjoja, joista yllättäen koin saavani paljon irti.

Siitä hetkestä ja omasta kirjahyllystäni alkoi matkani kohti parempaa hyvinvointia ja onnellisempaa minää. Samalla polulla olen edelleen. Tiedän, että tällä reissulla en pääse ikinä perille, joten yritän parhaani mukaan nauttia matkasta. Voin kuitenkin sanoa olevani nyt onnellisempi kuin ehkä ikinä aikaisemmin. Ainakin useimmiten.

Onni on hetkiä. Onni ja onnellisuus ovat myös mielenrauhaa ja tyyneyttä. Onnellisuus ei tarkoita sitä, että joka hetki olisi juhlaa tai mieli olisi aina iloinen. Lapset kiukuttelevat, työhommat menevät puihin tai tulee riitaa ystävän kanssa. Silti voi tuntea onnellisuutta. Kaiken sen hyvän lisäksi, mitä elämä antaa, se heittelee, kokeilee ja muistaa joskus syvästi satuttavilla tilanteilla ja tapahtumilla. Se on täysin normaalia.

Onnellisuus ei ole myöskään sitä, että olisi vapaa kielteisistä tunteista tai ajatuksista. Onnellisuus sisältää myös kärsimystä, mutta kärsimykseen ei ole pakko jäädä jumiin, ainakaan vuosiksi. Aina voi valita toisin.

Oma onnellisuuden tunteeni ja onnen hetkeni koostuvat toisinaan mitättömältäkin tuntuvista murusista. Niitä murusia tahdon jakaa teidän kanssanne. Tervetuloa siis lukijakseni.