Parasta ikinä: Mitä yhteistä on suunnitelmalla ja todellisella elämällä?

Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä “parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.

Mitä yhteistä on suunnitelmalla ja todellisella elämällä?

No eipä juuri mitään? Mieli vain kuvittelee, että nuo kaksi ovat yksi ja sama asia.

Tarkoituksena oli päästä viettämään pitkää viikonloppua jonnekin. Ihan sama minne, kunhan päästään. Hong Kong, Rooma, Delhi tai Jenkit? Lähteminen oli tässä tapauksessa tärkeintä, ja kohteeksi valikoitui New York.

Lähtöpäivä oli perjantai, ja viikko sitä ennen pitkä: kalenteri näytti täydemmältä kuin Havis Amandan suihkulähde edellisten lätkän MM-kisojen aikaan. Perjantai koitti ja lähdettiin kohti Helsinki-Vantaata. Tieto siitä, että ollaan menossa lentokentälle, on yleensä onnellisuuden multihuipentuma. Lähtiessä reissuun ei haittaa ajatus matkalaukussa olevasta kosmetiikkatuotteesta, joka todennäköisesti on valunut vaatteiden sekaan ennen kotioven kynnystä. Silloin ei ärsytä edes taksikuski, joka on aggressiivinen liikennenatsi. Siisteintä on vain päästä matkalle ja yleensä kohti suunniteltua kohdetta.

Kentällä kaikki meni muuten ihan putkeen, paitsi ettei päästy terminaalia pidemmälle: kone oli täyteen buukattu. Eikä lennettykään syömään raakaruokaa Sohoon tai aamulenkille Central Parkiin. Mitäs nyt? Vaihtoehtona oli alkaa kiukutella, mutta kenelle? Virkailijoille, kaverille vai vuorostasi taksikuskille. Ihan sama kuin alkaisit huutaa töihin mennessä maailmankaikkeudelle jäätävää räntäsadetta, joka pilaa tukan ja meikin ennen kuin olet ollut minuuttiakaan työpaikalla.

Mitä tämän jälkeen sitten tapahtui? Harmitti, sitä en voi kieltää, mutta tämän jälkeen tuli päikkärit, jooga sekä sushi-illallinen. Seuraavana aamuna tuli lenkki, hyvä aamupala ja matka takaisin Hki-Vantaalle. Matkalla kentälle ajattelin, että ehkä tänäänkin kone on täynnä ja otetaankin lähtö Delhiin, Hong Kongiin, Roomaan tai sitten kotiin, ja löydän itseni seuraavana aamuna lenkkeilemässä sohjoisessa Helsingissä, kaikki on mahdollista.

Uskon jossain määrin vetovoiman lakiin, mutta tärkeintä on nauttia elämän yllätyksellisyydestä. Miksi vetää pultit jostain sellaisesta, mikä ei koskaan ollut edes meidän, mutta kuvittelimme menettävämme sen? Suututko siitä, että lauantai-iltana et voita loton jättipottia? Olit ehkä haaveillut, että miljoonien eurojen voittaminen olisi upeaa. Kuka silti laskee sen varaan, että saa päävoiton potista, johon mahdollisuus on 1/15 380 937?

Myönnettäköön silti (jottei tämä nyt menisi täysin jeesusteluksi), että jos stressitaso sattuu olemaan loton voitonlaskennan aikaan sopivalla tasolla, niin onnistun edelleen saamaan “menetetystä” jättipotista kiukkukohtauksen. Elämänkulku suunnitelmien mukaan on yhtä todennäköistä kuin se, että kaikki menee just erilailla, ja se tekee kaikesta pääsäntöisesti just jännittävää.

Sairauksissa on myös myönteinen puoli

 

“Kaikissa sairauksissa on myös myönteinen puoli. Sairaus näyttää meille, että elämämme on epätasapainossa ja olemme stressaantuneita. On hyvä oppia tunnistamaan olemuksensa muilla tasoilla piilevät kielteiset energiat. Kokonaisvaltaisen paranemisprosessin kautta opimme tuntemaan sairautemme syyt ja niihin sisältyvät opetukset ja voimme palauttaa kehon tasapainon. Jos epäonnistumme sairauden syyn selvittämisessä, helpotamme ainoastaan oireita. Silloin kehon epätasapainossa oleva energia etsii jotain toista ulospääsyä. Sairaus uusii, joko toisella tavalla tai toisessa kohdassa, ja yleensä voimakkaampana.” – Kirjasta Ted Andrews: Parantajan käsikirja, Delfiini Kirjat 2008

Kuva: Asko Kallonen

Herättääkö kevät sinussakin sisäisen haaveilijan?

Kevätaurinko paistaa. On aika herätä talviunesta. Ajatukset kulkevat nopeammin, mieli on iloisempi. Ja jälleen: käynnistyy prosessi kuten niin monena keväänä ennenkin. Olen miettinyt haaveilua ja unelmointia. Miksi unelmointi on niin tärkeää? Miksi unelmia on niin vaikea toteuttaa, mitä pelkään? Mistä sinä unelmoit?

Kokeilin saada ajatuksilleni apuvälineitä tekemällä Google-haun. Ensimmäinen osuma tuli sanalla ”unelmatorttu” tai toinen osui Jore Marjarannan kappaleen Haaveet kaatuu -sanoihin. Huvittihan tämä.

Selasin Jore Marjarannan muidenkin kappaleiden sanoja, joista löysin sen, jota halusin lähteä ajatuksissani seuraamaan. Laulussa Tavallista elämää puhutaan elämisen taidon ymmärtämisestä, tyytyväisyydestä tavallista elämää kohtaan jatkuvan haaveilemisen sijaan.

Tavalliseen elämään tyytymisessä on siis ”jutun juoni”. Elämästä tulee ihanaa, kun ymmärtää antoisan arjen salaisuuden. Katse kääntyykin siihen, millaista arkea elän. Tarkoitus ei liene se, että opin sietämään ankeaa arkea vaan teen arjestani antoisaa. Itseltään voi kysyä esimerkiksi:

  • Voinko arjessani hyvin?
  • Voisiko tavallinen elämäni ollakin sitä, mistä olen aina haaveillut?
  • Saanko olla itselleni rehellinen ja tehdä muutoksia, jotka ovat hyvinvointini kannalta välttämättömiä?
  • Isoin kysymys: uskallanko tai onko minulla lupa?

Unelmia kohti meneminen on sitä, että uskaltaa levittää upeat siivet ja lentää korkeuksiin. Uskallanko levittää siipeni ja annan turhien painolastien pudota sylistäni?

On ihanaa kuvitella ilmaa siipien alla, vapautta, viimaa ja kykyä nähdä kokonaisuuksia, kun ottaa etäisyyttä tuttuihin ja turvallisiin asioihin. Olen vastuussa omasta arjestani, minä itse voin määritellä tavallisen elämäni sisällön. Haaveilu, unelmointi, ajatuslento paljastaa sen, mitä kaipaan ja mitä kohti haluan mennä. Toisia polkematta. Kevään kunniaksi: levitetään siivet ja lennetään korkeuksiin!

Paulo Coelhon kirjasta Alef poimittu ajatus kiteyttää sen, mitä haluan sanoa:

Etsi muutosta.
Löydä itsesi uudelleen.
Ota seuraava askel.
Koe.
Löydä.
Usko unelmiisi.
Valloita tuntematon.
Esitä kysymyksiä ja elä tietoisesti.

Onnen äärellä: Onni on nyt

Tänään talvi pisti hanttiin, ja yritti viimeisillä voimillaan tukahduttaa kevättä. Kaipasin kesää kuumeisesti, kun ajoin haastattelukeikalta kohti työhuonettani. Satoi räntää. Paitsi että kauhistelin ilmaa, ajatukseni harhailivat myös loppuviikon deadlineissa. Pikkiriikkinen ahdistus yritti saada sijaa ajatuksissani.

Ennen olisin ajatellut luultavasti näin: onpa syvältä tämä ilma. Kyllä se vain elämä alkaa sitten, kun kesä ja helteet saapuvat. Työasioista olisin ehkä ajatellut näin: joudun varmasti tekemään töitä yötä myöten. Onpa nihkeä viikko. Mutta sitten on tosi jees, kun kaikki on hoidettu.

Olisin voinut helposti pilata tämän päivän, huomisen ja viikonlopunkin odottamalla kesää ja työkiireiden helpottamista.

Sen sijaan hengähdin syvään. Rauhoituin. Päätin hoitaa yhden asian kerrallaan, kuten tähänkin asti. Sanoin itselleni, että kaikki järjestyy. Kesäkään ei ole vielä kertaakaan jättänyt tulematta.

On niin helppo heittäytyä odottamaan sen sijaan, että näkee hyvää tässä hetkessä. Sitä voi elää ilman, että keskittyy siihen, mikä on nyt. Sitä voi odottaa ikuisesti palkintoa, ja kas, elämähän se oli, joka lipui ohitse.

Olen itsekin elänyt tulevaisuudelle. Minulla oli jatkuvasti jotain odottamisen arvoista kalenterissani. Sitten kun se tapahtui, siirryin odottamaan jotain muuta. Minun oli vaikea olla onnellinen tässä hetkessä. Miten olisin voinutkaan, sillä olihan kulman takaa tulossa aina jotain suurempaa, mahtavampaa ja yksinkertaisesti niin paljon parempaa.

Saksalaissyntyinen henkinen opettaja ja bestselleristi Eckhart Tolle on kirjoittanut ikuisista odottajista. Tällainen suuren luokan odottaja odottaa aina lomaa, ensi viikonloppua, lasten vanhenemista tai sitä suurta rakkautta. Kun ne ovat tapahtuneet, elämä voi vihdoin alkaa ja sitten voi olla onnellinen. Ikuinen odottaja arvelee myös olevansa onnellisempi sitten, kun on saanut ylennyksen työpaikalla tai laihtunut viisi kiloa. Vasta sitten, ei missään nimessä nyt.

Toiset meistä viettävät koko elämänsä odottaen, että elämä alkaisi.

Tollen mielestä odottaminen merkitsee sitä, että ihminen haluaa tulevaisuutta. Emme halua tätä hetkeä, joka meillä on nyt. Me haluamme sitä, mitä emme ole saaneet. Emme siis tahdo sitä, mitä me olemme saaneet. Itsekin liputan unelmien, haaveiden, tavoitteiden ja elämäntilanteen parantamisen puolesta, mutta niiden varassa ei voi elää. Mielestäni ne saavat toimia arjen polttoaineena, mutta eivät kuljettajana. Jos unelmat menevät elämän kokemisen edelle, mitä meille jää kerrottavaksi lastenlapsillemme?

Minulla (ja myös sinulla) on jo se kaikki. Jos tarvitsee jatkuvasti jotain enemmän ollakseen onnellisempi, kaipaa lisää luultavasti myös silloin, kun on saavuttanut enemmän.

Ajattelen niin, että jos emme nauti elämästämme juuri nyt edes vähän, tuskin tulemme nauttimaan siitä silloinkaan, vaikka olosuhteet muuttuisivat kuinka suotuisiksi. Kyky nauttia elämästä riippuu siitä, millaisena oman elämämme otamme. Kyse on siis valinnoista. Omista valinnoistamme.

Elämäntilannetta, varallisuustasoa, surun ja sairauden määrää emme voi aina valita. Voimme kuitenkin itse valita suhtautumisemme ja tyytyväisyyden tasomme. Toki voimme valita myös jäävämme ikuisesti odottamaan parempia aikoja ja narista tyytymättömyyttämme.

Onni on nyt. Se ei ole vasta huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Onni on nyt.

Onni on kesällä, onni on talvella, onni on nyt. Kesävarpaani vuonna 2011.

Sarastus: Kaurismäkeläinen Eat, pray, love

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

Tietääksesi tarkemmin mistä on kyse, lue myös: Mun stoori ja Sananen Sarastuksesta

Kuva Juuso Soininen

Onnen äärellä: Tervetuloa lukemaan!

Oma tieni elämäntaitoasioiden äärelle ja myös onnellisuutta pohtivaksi ihmiseksi on käynyt kliseisen tavan eli kriisin ja sitä seuranneen elämänmuutoksen kautta. Tuolloin vuosia sitten kuvittelin, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Nykyään ihmettelen lähinnä sitä, kuinka sokea ja väärässä olinkaan.

Noina aikoina elämässäni vallitsi dominoefekti. Muutosta seurasi toinen. Ja jos jokin asia ei muuttunut itsestään, pidin huolen siitä, että muutin sitä itse. Myin asuntoni, vaihdoin työpaikkaa ja tutustuin uusiin ihmisiin, vain muutamia mainitakseni. Ulkopuolisen silmin säntäilyni vaikutti ehkä hervottomalta, mutta se oli minun tapani toimia ja alkaa eheytyä ihmiseksi, joka silloin en edes tiennyt olevani.

Elämäntaitokirjallisuuteen törmäsin aika tarkalleen muutama vuosi sitten, kun tutkin omaa kirjahyllyäni! Toki tiesin kyseisen kirjallisuusgenren olemassa olosta, mutta en ollut ollut kiinnostunut siitä oikeastaan juurikaan. Viisas sukulaiseni oli kuitenkin jo vuosia sitten antanut minulle lahjaksi kirjoja, joista yllättäen koin saavani paljon irti.

Siitä hetkestä ja omasta kirjahyllystäni alkoi matkani kohti parempaa hyvinvointia ja onnellisempaa minää. Samalla polulla olen edelleen. Tiedän, että tällä reissulla en pääse ikinä perille, joten yritän parhaani mukaan nauttia matkasta. Voin kuitenkin sanoa olevani nyt onnellisempi kuin ehkä ikinä aikaisemmin. Ainakin useimmiten.

Onni on hetkiä. Onni ja onnellisuus ovat myös mielenrauhaa ja tyyneyttä. Onnellisuus ei tarkoita sitä, että joka hetki olisi juhlaa tai mieli olisi aina iloinen. Lapset kiukuttelevat, työhommat menevät puihin tai tulee riitaa ystävän kanssa. Silti voi tuntea onnellisuutta. Kaiken sen hyvän lisäksi, mitä elämä antaa, se heittelee, kokeilee ja muistaa joskus syvästi satuttavilla tilanteilla ja tapahtumilla. Se on täysin normaalia.

Onnellisuus ei ole myöskään sitä, että olisi vapaa kielteisistä tunteista tai ajatuksista. Onnellisuus sisältää myös kärsimystä, mutta kärsimykseen ei ole pakko jäädä jumiin, ainakaan vuosiksi. Aina voi valita toisin.

Oma onnellisuuden tunteeni ja onnen hetkeni koostuvat toisinaan mitättömältäkin tuntuvista murusista. Niitä murusia tahdon jakaa teidän kanssanne. Tervetuloa siis lukijakseni.

Tarina heräämisen vaikeudesta

Anthony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen (Like 1999) tarinan, jonka hän oli kuullut Espanjan televisiosta. Tarina kertoo miehestä, joka koputtaa poikansa oveen.

“Jaime”, hän sanoo, “herää jo!”

“En halua herätä, isä.”

“Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.”

“En halua mennä kouluun.”

“Miksi et?” kysyy isä.

“Kolmesta syystä”, sanoo Jaime. “Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.”

“Katsos, kerron sinulle kolme syytä, miksi sinun täytyy mennä kouluun”, isä vastaa. “Ensinnäkin se on velvollisuutesi, toiseksi olet 45-vuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.”

Kauanko sinä aiot vielä elää elämää, jota sinä et halua?

Anna, anna ja anna (saat kyllä)

”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”

Olen syntynyt aikakauteen ja maailmaan, jossa raha on ollut keskiössä. Olen kasvanut maailmassa, jossa nopea talouskasvu on ollut oletus, palkka on koostunut sataprosenttisesti rahasta, ekonomit ovat päättäneet strategiat ja yhteistyöllä ja sopimuksella on pitkälti tarkoitettu sitä, että iso raha vie ja pieni vikisee (jos jaksaa). Vikinä on tarkoittanut lähinnä noita suojamuureja, joita aluksi luettelin.

Samassa aikakaudessa kävin kouluni, yliopiston ja vierailin palkkatöissä. Jokin tuntui hiertävän mieltäni, koko olemustani. Yhä useammissa tilanteissa takaraivostani kaikuivat isäni sanat: ”Tämä maailma ei ole reilu. Joudut vielä vaikeuksiin, jos yrität kaikissa tilanteissa puolustaa reiluutta.”

Ja niin jouduin vaikeuksiin. Moniin. Sillä olin eri mieltä. Kyseenalaistin. Yritin löytää kestävämpää kehitystä. Puhuin tunteista. Kieltäydyin toimimasta läpinäkymättömästi. Väänsin kättä. Olin ukkosenjohdatin, tulkki. Puolustin heikompaa. Ärähdin harvoin, mutta voimalla. Olin kauhea jääräpää, vastarannan kiiski, tottelematon taulapää, oman sydämen tien kulkija.

Usein olin menettää uskoni sisäiseen ääneeni, siihen, että rahanarvo ei voi koskaan ylittää ihmisarvoa. Aika ajoin olin varma, että pieni sisäinen ääneni ei voinut olla oikeassa, koska niin suuri maailma toimi toisin, aivan toisin. Kunnes aloin kuulla kuiskutusta ympäriltäni. Yhdessä äänet alkoivat muuttua yhä suuremmaksi. Löysin itseni palavereista, joissa minulta kysyttiinkin: ”Miten voin auttaa sinua?” Tuo tuttu kysymys, jota oma sisäinen ääneni oli toistuvasti piipittänyt.

”Ota tästä.” (Eikä laskua tullut perässä.) ”Tavataanko?” (Enkä nähnyt ketun häntää kainalossa.) ”Tehdäänkö yhteistyötä?” (Ja molemmat miettivät, mitä voivat antaa.) Olin sukeltanut maailmaan, jossa antaminen on ensisijaista ja saaminen toissijaista. Opettelin antamaan, ja yritin samalla olla näkemättä haarniskaa ja suojamuureja, jotka puettiin jo synnytyssairaalassa niskaani. Se oli ajan henki.

Pelosta, kokemuksista ja epäuskosta huolimatta olen onnistunut syöttämään aivoilleni antamisen koodia. Anna, anna ja anna. Ja vielä anna. Vain antamalla voi saada jotain merkityksellistä. Mutta antamalla saatu hyvä ei ole niin suoraviivaista kuin ottamalla saatu vastine. Jos annan sinulle, en ehkä saa juuri sinulta takaisin, hyvä tulee vastaan toisaalla, ehkä kuukausien tai vuosien päästä. Koska antamalla tapahtuva vaihtokauppa on niin hidasta ja syklistä, on opittava luottamaan elämään.

No entä sitten luottamus ihmisiin? Jos vain antaa, voiko aina luottaa siihen, että se tulee jotain reittiä takaisin? Kyllä ja ei. Riippuu siitä, kenen kanssa palaveripöydässä istuu. Elämme kahden maailman todellisuutta, vanhaa ja uutta aikaa. Sitä, jossa sinulta otetaan kaikki, mitä annat (ja vähän enemmänkin), mutta saat tuskin mitään vastineeksi. Ja sitä, jossa annat, ja hyvä kiertää sinulle moninkertaisena takaisin.

Salaisuus piilee näiden kahden maailman tunnistamisessa, sen näkemisessä, edustaako vastassasi olevan ihmisen toiminta vanhaa vai uutta maailmaa. Tunnistaminen onnistuu peilaamalla. Kun peilaat sisäänpäin ja vertaat tuota näkemääsi sisäistä kuvaa toiseen ihmiseen, ovatko ne samanlaiset? Näkyykö sisämpäsi peilistä edessäsi olevan ihmisen kuva? Näetkö oman kuvasi hänen peilissään?

Jos kirkkaan peilikuvan sijaan sisimmästäsi alkaa kuulua ”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”, älä anna, älä ota, vaan vaihda pikaisesti neuvottelupöytää.

”Anna jokaiselle ihmiselle hyötyarvona enemmän, kuin hän on antanut sinulle käteisenä.” – Wallace Wattles


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Suomen suosituin asiakaspalvelija haluaa ryhtyä parantamaan työkulttuuria

Yli 4 000 Facebook-fania, Arjen Sankari 2010, Vuoden tamperelainen 2011 2.sija, kolmen sivun juttu Asiakaspalvelun pikku-jättiläinen -kirjassa, kahden sivun tarina Juhani Tammisen kirjassa Takaisen peliin – Näin selvisin työuupumuksesta, yli 14 000 tykkääjää Hidasta elämää -sivuston haastattelussa, ihmeellinen työasenne, jota on puitu kymmenien muiden suomalaismedioiden haastatteluissa.

Näiden meriittien takana loistaa vaatimaton mies, jonka isä opetti, että vain sydän ratkaisee. Sydän edellä 26-vuotias Jama Jama on kuuden vuoden asiakaspalvelu-urallaan ihastuttanut asiakkaita.

”Hei se, mitä sanoit viimeksi… Kiitos siitä!”, sanoo moni asiakas aurinkoiselle Jama Jamalle kassalla.

Mies itse on vakuuttunut, ettei häntä ole palkattu piippaamaan jugurttipurkkeja vaan kohtaamaan ihmisiä ja jakamaan iloa. Samaa asennetta hän toivoisi muillekin asiakaspalvelijoille:

”Unelmani on tulevaisuuden työssäni pystyä jakamaan oivaltamaani ilosanomaa tehokkaammin eteenpäin, ehkä kiertää Suomea. Jos minä kohtaan asiakkaan sydämellä, minun työni on aina kivaa, asiakas tulee iloiseksi ja palaa – ja yrityskin menestyy. On vain voittajia. Haluaisin olla edistämässä tällaista suuntaa suomalaisessa asiakaspalvelussa”, Jama kiteyttää työhaaveitaan.

Jama kertoo, että moni asiakaspalvelija, joka on ollut väsynyt työhönsä, on tullut kertomaan, että Jama on julkisuudessa ja esimerkillään nostanut asiakaspalvelutyön profiilia. Nyt omasta työstään uskaltaa olla Jaman tavoin ylpeä.

”Jos kaikki oivaltaisivat uudenlaisen työasenteen, valittaminen loppuisi eikä töissä olisi huonoja päiviä. Asiakkailta saa niin paljon, kun saa ne hyvälle tuulelle. Lähden aina töistä hymyssä suin”, Jama innostuu.

Mutta asiakaspalvelijana Jama ei syntynyt kultalusikka suussa:

”Parina ensimmäisenä viikkona minun kassallani ei ollut juurikaan asiakkaita, kukaan ei uskaltanut tulla mustan miehen kassalle”, Jama nauraa.

Nykyään tilanne on kuitenkin toinen: Jaman kassalla jaksetaan jonottaa 20 minuuttia, vaikka muille kassoille pääsisi nopeammin, ihmettelijöitä on tullut kaukaakin ja keikkapyyntöjä on sadellut ympäri Suomen. Jama on myös vetänyt Aurinkokuningas Juhani Tammisen kanssa Positiivinen työasenne -seminaareja.

Jamalla on kutina poikkeuksellisen menestyksen syistä:

”Kohtaan kassalla jokaisen ihmisenä – en asiakkaana. Niin, ja osoitan tunteeni avoimesti.”

Nyt Jama on päättänyt lähteä seuraamaan unelmaansa paremman suomalaisen asiakaspalvelun puolesta. Hän kuitenkin tietää, ettei pysty siihen yksin, joten hän heittää ilmoille kysymyksen:

”Haluan työskennellä yritykselle, joka allekirjoittaa omat arvoni. Löytyisikö sellainen?”

JAMA JAMAN TYÖKOKEMUS:

2006– asiakaspalvelija

2011– Positiivinen työasenne -seminaarit Juhani Tammisen kanssa

2011–2012 Mieletön maailma -tv-ohjelmakasvo (40 jaksoa) yhdessä Simo Frangenin ja Jethro Rostedtin kanssa, MTV 3

Hidastajan muistitaulu

Miltä sinun muistitaulusi näyttää? Onko siihen merkitty varmasti kaikkein tärkeimmät asiat?

Laaja kulma: Sitten olen valmis

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.


Sitten olen valmis, laulaa Scandinavian Music Group. Elämännälkäinen laulu on yksi suosikeistani. Siitäkin huolimatta, että en usko, että on olemassa valmista. Ei tule sellaista hetkeä, jolloin kokisin olevani valmis menemään naimisiin, perustamaan perheen, muuttamaan ulkomaille tai kirjoittamaan blogia. Silti olen tehnyt tämän kaiken. Ja olen siitä onnellinen.

Sama pätee ihan arkisella tasolla. Usein ajatukseni huijaavat minua: kun vielä teen tämän, niin sitten on valmista. Mutta valmista ei tule. Ei vaikka kuinka siivoaisin (jota en oikeastaan tee) tai kuinka leikkisin lasteni kanssa vielä tämän leikin (jota välillä teen suoritusmoodissa).

Ajatus valmiista maailmasta, itsestäni ja arjestani on omaa kontrollin haluani. Kokemuksella voin sanoa, että se sekä vie voimani että estää olemasta avoin ja rohkea. Ajatus valmiiksi saamisesta saa minut ryntäämään edellisestä tekemisestä seuraavaan ilman, että näen, missä oikeastaan menen.  Se muistuttaa minua entisestä suorittamisestani – suoritan, jotta tulisi valmista ja jotta voisin hypätä tästä hetkestä seuraavaan, parempaan. Ja lopulta, vauhtia valmiiksi tekemiseen on helppo lisätä, mutta kyydistä hyppääminen on erittäin vaikeaa.

Kun pysähdyin, tajusin, että hetkiä tulee ja menee. Ne eivät ole valmiita, vaikka niistä kuinka yrittäisin valmiita tehdä. Kun lapseni leikkivät, eivät ne ajattele, että nyt tuli valmista – ellei sitä heille opeta. Lapset ovat, kuuntelevat intuitiotaan. Minullakin on se taito olemassa, todisteena siitä tekemäni valinnat. Todisteena myös tämä blogini, jonka esittelyteksti ei vielä ole valmis.

Nyt olen valmis olemaan keskeneräinen, epätäydellinen ja kaikkea muuta kuin valmis. Ja kuinka ihanaa, elämä ei myöskään ole valmis. Se vain on.

Sarastus: Mun stoori

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


”Hei, olen Maija. Olen yrittäjä ja ihminen. Haluaisin muuttaa ajatteluni siten, että seuraavan kerran kun kohtaamme, voin esitellä itseni: Hei, olen Maija. Olen ihminen ja yrittäjä.”. Näin esittäydyin lähes vuosi sitten eräällä kurssilla.

Niin. Ensin ihminen. Sitten vasta yrittäjä.

Viimeiset viisi vuotta olen elänyt unelmaani; johtanut tyhjästä rakentamaani viestinnän alan yritystä, työllistänyt ihmisiä, luonut uutta. Yritys, joka lähes heti toimintansa aloitettuaan kohtasi taantuman, taisteli rohkeasti läpi haasteiden, kehittyi ja kasvoi. Ja minä kasvoin sen mukana niin ihmisenä kuin ammattilaisena.

Halusin olla kova bisnesnainen ja kasvattaa firmastani jotain suurta; ajattelin sen olevan minulle ainoa oikea ja hyväksyttävä tapa elää. Ajauduin tilanteesta toiseen. Siinä järjettömässä kiireessä ja päämäärättömässä juoksussa tulla joksikin, jollaiseksi kuvittelin ulkopuolisen maailman haluavan minusta tulevan, en ehtinyt kysymään itseltäni ”missä mennään?” Jaksoin monta uutta alkua ajatellen, että ”ensi vuonna kaikki on viimeinkin kuten haluan” – kunnes yhtäkkiä huomasin, etten enää edes tiennyt mitä odotin. Enkä halunnutkaan odottaa yhtä vuotta lisää saavuttaakseni onnen. Halusin sen heti. Pysähdyin.

On suorastaan järjen vastaista, että se mikä kerran oli suurin unelmani, ei yhtäkkiä olekaan sitä enää, vaan vie yhä syvempään ahdinkoon. Sellaiseen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Heräämiseni johti päätökseen yritykseni lopettamisesta ja tyhjän päälle, tuntemattomaan hyppäämisestä.

Erityisesti minun, yrittäjän, olisi kaiken logiikan mukaan kuulunut olla oman elämäni herra, vapaa kulkemaan kuten haluan mutta olinkin menettänyt elämänhallinnan. Lähes yhdessä yössä arvomaailmani heitti häränpyllyä. Enää minua ei kiehtonut vain raha ja kova meno, vaan janosin myös tasapainoa.

Koska elin huomista varten uskoen, että minut palkitaan tulevaisuudessa, oli aivan luontaista luopua omastani haasteellisimmilla hetkillä. Siksi minulla ei ole nyt taloudellista mahdollisuutta ottaa aikalisää ja lähteä ulkomaanmatkalle tai vain pyöriä toimettomana ympäri Helsingin katuja seuraten kevään saapumista kaupunkiin. Minun on nyt löydettävä ilo, innostus ja inspiraatio arjen keskellä!

Tuona tammikuisena lauantai-iltana, huutaessani epätoivoani lattialla, olin juuri päättänyt päästää irti. Olin päättänyt luopua unelmastani, joka oli nyt tehdä minut melkein hulluksi. Pelkäsin enemmän kuin koskaan kuinka minulle kävisi.

Ja se ääni, jonka kylpyhuoneessa kuulin, sehän sinua kiinnostaa! Se ei ole tarinankerrontaa värittääkseni kirjoittamani törkeä plagiaatti, vaan todellisinta totta. Sillä hetkellä minulle tapahtui jotain minulle ennenkuulumatonta: Sain yhteyden sydämeeni (voi taivas, nyt tämä kuulostaa jo joltain halvalta harlekiininovellilta!). Odotin vastausta jostain ulkopuolelta –uskomaton työtarjous olisi ollut sellainen. Mutta ei, se ei ollut ääniä tai tapahtumia ulkopuolelta käsin, vaan minun sisältäni. Se sanoi, että minun täytyy uskaltaa hypätä, kohdata pelkoni ja potkaista ne nurkkaan sekä luottaa siihen, että elämä kantaa.

Lue myös: Kaurismäkeläinen Eat, pray, love ja Sananen Sarastuksesta