Teksti ja kuvat: Maria Talvitie
Sain tänä kesänä mahdollisuuden kokea millaista on hidastaa elämää. Ymmärsin, että ei elämä voi hidastua, mutta mieli, ajatukset ja tunteet voivat.
Pakkasimme vapun jälkeen Katajanokan kaksiomme tavarat autoon ja ajoimme läpi moottoriteiden ruuhkien, kohti kauneinta palaa Suomea. Edessä oli neljä kuukautta muutaman hehtaarin saarella keskellä Saimaata, jossa ainoina naapureina olisivat jylhät männyt ja humisevat haavat. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lopputyöni yliopistolle, mieheni tehdessä tilan töitä. Hänen kotitilansa jylhä valkoinen talo mäellä toimi mantereen tukikohtana, joka helpotti arkea pyykkikoneella ja jonka asukkaat takasivat seuran.
Ensimmäisenä aamuna heräsimme villakerrasto yllä ja pipo päässä. Kaasulämmitin pöhisi tuvan puolella. Ikkunasta häikäisi valkeus, jota ensin luulin auringoksi. Toukokuinen lumi oli tullut sulattamaan meidät kaupungin pölyistä. Oli aika herätä luonnon ihmeisiin.
Sauna lämpesi puilla joka ilta, paitsi sinä yhtenä, kun ajattelimme sen olevan tarpeetonta. Vaan niin tarpeellinen tuo sauna oli, puhdistautumiseen sisäisesti ja ulkoisesti. Suunnitellut harrastukset karisi tuohon yhteen, lauteilla istumiseen. Hikoilimme ja keskustelimme itsemme paljaiksi, jokainen tunne ja ajatus joka ei enää ollut tarpeellinen nousi löylyn mukana ylös ja viimeistään Saimaan raikkaudessa huuhtoutui pois.
Käsittelimme yhteisen taipaleemme. Käsittelimme pelot, surut ja ilot. Annoimme kesäisen ilta-auringon valaista.
Matka mantereelle oli helposti veneiltävissä. Veneellä saapui myös neljä kesätyöntekijäämme, lampaat Pim, Peli, Pom ja Peto. He tekivät kolmen kuukauden urakan taimikonhoidon parissa. Samalla tallasivat saaren täyteen polkuja, nimesin ne esimerkiksi itäiseksi rantatieksi ja länsiväyläksi. Nuo polut muodostuivat yllättävän nopeasti ja avasivat myös minulle uusia näkökulmia tuohon kallioiseen saareen. Lampaiden elämän seuraaminen oli mielenkiintoista ajanvietettä. Mieheni saattoi niin pahoittaa mielensä, mikäli Pim, Peli ja Pom kävelivät väärässä järjestyksessä. Kun yksi eksyi laumasta, oli lampaiden hätä suurimmillaan. Järvi kaikui kutsuhuudoista.
Kissakin oppi lampaiden kanssa elämään, nuo kaksi lajia olivat kuin eri planeetoilta, mutta nuuhkiminen ja puskeminen oli yhteinen kieli. Vapaus, jonka kaupungissa varttunut rotukissani sai kokea saarella, teki myös pienelle harmaalle karvakasalle ihmeitä. Kaikki stressi, purkamaton energia ja kaipaus katosivat eläimestä. Tilalle tuli ansaitut päiväunet ja loppumaton kehräys. Kissa seurasi meitä saaren toisella puolella olevalle saunalle joka ilta. Vartioi saunakalliolla uintiamme ja osallistui makkaranpaistoon makailemalla ruohikossa. Mökin oveen mieheni teki kissalle oman sisäänkäynnin, jonka muovipleksinen ovi rämisi öisin tiuhaan tahtiin. Mikä vapaus!
Veneellä saapui myös kesävieraat, joita oli yhtä paljon kuin viikkoja kesässä. Ystävät ja sukulaiset saapuivat kumisaappaissa, tai säihkyvissä tennareissa. Saunottiin, syötiin ja ihmeteltiin saaren rauhaa. Joillekin rauha ja hiljaisuus oli helppo kohdata, toisilla kesti kauemmin päästää irti kiireestä. Ymmärsin jokaisen vieraan kantavan myös tuliaista, jotain joka minun tuli oppia itsestäni heihin peilaamalla. Kävin läpi tunteita, jotka nousivat vieraiden myötä. Kävin uudelleen läpi lapsuuteni, nuoruuteni, eri työpaikat ja opiskelupaikat ja niiden herättämät oppiläksyt. Opettelin kohtaamaan itseäni ja samalla myös muita.
Jokainen rakas ystäväni ja sukulaiseni oli entistä rakkaampi, kun jätin kohtaamisesta pois nuo omat tunnetaakat ja kohtasin ihmisen ihmisenä.
Saari tarjosi minulle uuden tavan oppia, oivaltamisen. Oivalsin aaltoja katsellessa, miten ei ole loppuja, on vain alkuja. Jokainen rantakallioon rikkoutunut aalto todella palautui takaisin kokonaisuuteen, nousten aina uudelleen uudessa muodossa. Oivalsin olevani osa luontoa. En enää katsellut luontoa kuin taulua, vaan elin sen keskellä. Olin osa puiden salattua elämää. Olin samanlainen kuin tuo pieni, mutta iäkäs ja sitkeä mänty kalliolla, jonka olemassaoloon vaikutti sateet, tuulet ja aurinko. Enkä ollut enää yksin, enkä yksinäinen, vaikka ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Ymmärsin olevani osa kokonaisuutta ja sen kokiessani pelkoni sulivat pimeään.
Edellisenä syksynä kaadoin saaressa moottorisahalla pystyyn kuolleen koivun. Metsänhoitajan maisterinopintoihin kuului myös puun kaataminen, joten oli hyvä aika harjoitella tuota ruostunutta taitoa. Iltaisin lämmitimme vuorotellen saunan. Mieheni lämmittäessä saunaa oli pilkottuja halkoja ilmestynyt liiterin eteen ja seuraavana iltana minun ollessa vuorossa, halot päätyivät liiteriin. Vuoden kestänyt koivusta polttopuuksi -prosessi oli kuin kuvaus parisuhteestamme. Teimme yhdessä, mutta kuitenkin itsenäisesti. Päästimme irti suorittamisesta, opettelimme tekemään sydämestämme sen, mikä oli välttämätöntä.
Haaveilin yrttitarhasta ja kukkapenkistä. Päädyin kuitenkin vain siirtämään muutaman kotkansiiven mantereelta polun varteen ja ystävien tuoma hortensia saunalla oli kukkapenkkini. Lampaat söivät kotkansiivet, mutta hortensia kukki vielä laittaessani saunan ovea viimeistä kertaa lukkoon. Saaren luonto oli yrttitarhani ja kukkapenkkini. Kun sen oivalsin, ei mieleni saanut tilaa jatkuvalle suunnittelulle, eikä suorittamiselle.
Rullasin usein räsymaton saunakalliolle ja siihen päälle taivaansinisen joogamaton. Kissa uskollisesti teki harjoitusta kanssani, nukkuen viltillä vierelläni tai ollen ylöspäin katsova kissa, kun tein alaspäin katsovaa koiraa. Jooga sai uuden ulottuvuuden luonnossa. Puu asanaa tehdessä oli helppo samaistua vieressä kymmeniä vuosia kasvaneeseen mäntyyn. Aurinkotervehdykset todella tervehtivät aurinkoa ja harjoituksen päättävä savasana tuntui vievän minut maan uumeniin, tai taivaasta korkeammalle.
Oivalsin, että asioihin tuli suhtautua oikealla tavalla. Ulkohuussi oli tyhjennettävä. Tiskit oli tiskattava kaasuliedellä lämmitetyllä järvivedellä. Lampaan ulosteita oli kengän pohjat täynnä. Järven yli oli soudettava myös rankkasateessa. Jokaisesta asiasta olisi voinut tehdä ongelman, mutta päätin toisin. Päätin suhtautua asioihin rakkaudella. Ulkohuussin tuotokset ruokkivat syötyjä kotkansiipiä uuteen kasvuun. Tiskien teko tarjosi hetken pysähtyä, tai kuunnella vaikka äänikirjaa. Lampaat vaan olivat kivoja. Soutaminen rankkasateessa oli varustelukysymys ja loppupeleissä todella hauskaa. Soudin myös kerran saareen tähtitaivaan alla. Järvi oli tyyni. Oli niin pimeää, että en erottanut kuin ääriviivat saaresta. Niin pimeää, että en tiennyt missä oli järven pinta ja missä olin itse. Ja niin pimeää, että kaikki miljoonat tähdet näkyivät. Ja tuo yksi lensi.
Lopputyöni yliopistolle ei vielä valmistunut, mutta yksi opinnäytetyö elämälle on nyt annettu.
Riittämättömyyden tunteet ovat vaihtuneet onnellisuudeksi. Kuin kiitokseksi, saari tarjoili meille lähtiessämme aarrearkullisen kultaa. Keräsimme kymmeniä litroja kultaisia kanttarellejä talven varalle. Nyt saareni on Katajanokka. Maisema on vaihtunut muoviin ja muihin ikkunaremonttivälineisiin. Männyt ja haavat ovatkin ihmisiä, joiden kiireeltä joudun itseni suojaamaan. Hidasta elämää voi olla missä vain, kunhan sen oikein oivaltaa. Tämän tekstin saattelemana toivon jokaisen, joka saa mahdollisuuden hidastaa elämää, tarttuvan tuohon mahdollisuuteen.
