Heräsin yhtenä yönä parisen viikkoa sitten ’suden hetkellä’, hieman ennen klo 3. Mieleeni nousi idea, joka oli pakko heti kirjoittaa ylös. Vuorokauden kypsyttelyn jälkeen päätimme puolisoni kanssa edetä sanoista tekoihin.
Kutsuimme somessa kotiimme “Kolmen tunnin kollektiivin”. Tapaamisen teemoina kutsussani oli kunnioitus, luottamus, hyväksyntä ja läsnäolo.
Tausta-ajatukseni oli se, että vain harvoin pystymme hiljentymään itselle merkityksellisen asian äärelle siten, että ympärillämme on samanaikaisesti muita keskittymässä omiin prosesseihinsa ja tilassa vallitsee hyväksyvä ja toisiaan kannatteleva ilmapiiri.
Ohjelmana oli:
- hiljentyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen äänimaljojen avulla
- lyhyt esittäytyminen toisillemme
- itselle ajankohtaisen asian hiljainen prosessointi (kirjoittaen, mietiskellen, rentoutuen)
- yhteinen tee- ja nyyttärieväshetki keskustellen
- itsenäisen prosessoinnin jatkaminen
- lopuksi tilaisuus halukkaille jakaa havaintojaan
Muutamassa tunnissa kiinnostuneita tuli runsaasti ja mukaan ilmoittautuneitakin kymmenkunta, jonka olimmekin ajatelleet maksimimääräksi.
Tilaisuus meni todella hyvin, vaikka paikalla oli useita toisilleen ennestään tuntemattomia ihmisiä. Tapaamisessa toteutui mahdollisuus olla läsnä sekä itselleen ja omille ajatuksillen, että muille ympärillä. Hiljainen läsnäolo selvästi inspiroi ja auttoi löytämään kosketuksen omaan ytimeen ja omiin oivalluksiin. Keskusteluissa nousi esiin hyvin samanhenkisiä ajatuksia.
Yksinäisyys on ajassamme monille suuri ongelma. Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari kutsuu sitä kansantaudiksi.
”Yksinäisyys ja sosiaalisten suhteiden puute on suomalaisten perusturvassa vakava vaje. Vaikka kuinka investoisimme kasvuun ja työllisyyteen, mutta tämä puoli jää hoitamatta, on se syvä ja krooninen kärsimyksen aiheuttaja”
Olisiko kuitenkin niin, että yksinäisyys on enemmän seuraus kuin syy? Aiemmat kokemukset luottamuksen pettämisestä, kiusatuksi tulemisesta tai piittaamattomuudesta johtavat luonnostaan varautuneisuuteen uusissa kohtaamisissa. Ulkoisesti tiiviissä ihmissuhteessakin voi tuntea olevansa yksinäinen, ellei koe tulevansa nähdyksi ja hyväksytyksi persoonana.
Luottamus täytyy aina ensin rakentaa ja ansaita. Joskus se syntyy nopeasti. Vaistot, intuitio ja elämänkokemus auttavat tunnistamaan, kuka on luotettava. Lasten ja lemmikkieläinten kanssa tämä on aivan ilmeistä. Kun on rauhallisesti läsnä, ottaa hienovaraisesti kontaktia ja antaa toiselle aikaa tehdä aloitteen, tutustuminen etenee omalla painollaan niin pitkälle, kuin sillä hetkellä on edellytyksiä.
Yksin kasvaneen puun oksat ovat vahvemmat ja tuuheammat kuin tiheikössä valosta kilpailevien. Vahvaa yhteyden tunnetta voi kokea etäälläkin olevaan henkilöön, kun hänen arvonsa, estetiikka, huumori tms. tuntuvat itselle mieleisiltä.
Jotain paradoksaalista on siinä, että kaupungeissa ja tiheään asutuilla alueilla on vieri vieressä yksinäisiä ihmisiä.
Olisiko meidän syytä satsata enemmän sosiaalisten taitojemme kehittämiseen jo varhaiskasvatuksessa ja läpi elämän? Voisimmeko useammin kokea olevamme yhteisvastuussa toistemme hyvinvoinnista ja syrjäytymisen ehkäisemisestä?
Onneksi nykyään uusien koululuokkien syntyhetkiin kuuluu ryhmäyttäminen, erilaiset pelit ja leikit joilla helpotetaan tutustumista. Aina kun kahdelle ihmiselle löytyy yhteinen mielenkiinnon kohde, löytyy myös jutun juurta ja jaettavaa. Vahvoja sidosryhmiä syntyy niin urheilulajien, bändien, elämänkatsomusten kuin ammattialojenkin ympärille.
Luottamuksellisen kontaktin synnyttyä ihmiset kertovat mielellään itsestään ja itseään kiinnostavista asioista. Tarvitsee vain saada epävarmuuden jäähän railo ja luottamuksen siemen itämään. Tämä on helppo huomata kaupungilla koiraa ulkoiluttaessa. Koiran omistajalle on luontevaa hymyillä ja jutella, kertoilla vaikkapa omista lemmikeistä tai niiden kaipaamisesta. Saattaa olla, että kun omasta koirastamme aika jättää, kiertelen vielä pitkään koirapuistoissa rapsuttamassa muiden lemmikkejä tai tarjoudun naapureiden ja tuttavien koirien ulkoiluttajaksi.
Kontaktia etsivältä voisi kysyä J.F. Kennedyä mukaillen: ”Älä kysy kuka voisi kuunnella sinun tarinasi, vaan kenen tarinan sinä voisit kunnella?” Tasapainoisessa vuorovaikutuksessa sinullekin tulee tilaisuus kertoa omasi. Yksilönä – yhdessä.
Harjoitus:
- ota mukava asento ja mikäli mahdollista, sulje hetkeksi pois kaikki ulkoiset häiriötekijät
- hengitä muutaman kerran rauhallisesti ja syvään tiedostaen, että tätä samaa ilmaa hengittävät kaikki muutkin elolliset kanssakulkijat ympärillämme
- palauta mieleesi yksitellen muutama ihminen, joiden kanssa olet kokenut molemminpuolista arvostusta ja yhteyttä
- ota ajatuksissasi ja mielikuvissasi heihin yhteys. Tunnista miltä ja missä tuntuu kiitollisuus näistä hetkistä
- mieti kuka saattaisi ilahtua yhteydenotostasi nyt?
- ensimmäisen tilaisuuden tullen lähetä viesti tai soita hänelle, varaten aikaa myös kuunteluun
Tämä kirjoitus päättää osaltani kaksivuotisen periodin Hidasta elämää-sivuston kolumnistina. Vuoden vaihteen jälkeen me keskiviikkokolumnistit jatkamme blogisteina. Lämpimät kiitokset kaikille lukijoille, tukijoille ja kommentoineille. Antakaamme joululahjaksi toisillemme aikaa, läsnäoloa, yhdessä tekemistä ja yhteisyyden jakamista.
