Vaikka en ole vielä fossiili, muistan elävästi ne hetket, kun suunnistin Helsingin katuja pyörällä puhelinluettelokartta kädessäni etsiessäni uusia paikkoja. Välillä pysähdyin tihrustamaan karttaa – joka oli teipattu useammasta sivusta.
Lapsuudesta muistan ne hetket, kun vanhemmat lukivat pöydässä jättimäistä sanomalehteä – se jaettiin aina kahtia, ja kun lehti avattiin, sen toinen puoli laskeutui juuri voidellun raskanleipäni päälle.
Ja ne kauppalaput: niitä oli jokaisessa taskussa, kauppakärryjen pohjalla, auton lattialla… Milloin lista rustattiin kuitin taakse, milloin vanhaan kirjekuoreen.
Vielä teini-ikään saakka meillä oli kotona telkkari, jolla oli omat jalat, se oli paksu kuin elefantti, ja jos halusi vaihtaa kanavaa, piti vaivautua sohvalta ylös. Ja kuten viisivuotiaani jokin päivä yritti kuvailla telkkaria: ”sellainen laite seinässä, josta ei voi päättää, mitä sieltä tulee.”
Joskus puhelimessa oli käkkärä johto, jota tuli pyöriteltyä etusormen ympärille samalla, kun lörpötteli kaverin kanssa. Numeroita pöyritettäessä saattoi välillä kestää – nimittäin, jos puhelinnumerossa oli paljon ysejä tai nollia – vaikka numeron sai rivakasti pyöritettyä pohjaan, sen palautuminen vei aina oman aikansa. Muistan myös, kuinka isosiskoni kertoi minulle, että on olemassa myös sellaisia kännyköitä, joilla voi lähettää viestin, ja se näkyy sitten puhelinlaskussa. ”Aika pitkään pitää odottaa viestin saamista”, ajattelin.
Kirjahyllyssä meillä oli viininpunainen tietokirjasarja. Se oli paitsi hyöty mutta myös monen tylsän illan huvi: lueskelimme aakkosjärjestyksessä uusia asioita ja katselimme kuvia linnuista ja tiedemiehistä.
Nykyään meillä on monitoimilaite nimeltä älypuhelin. Se kertoo, milloin kääntyä ja mihin mennä, sanomalehteä ei tarvitse levittää toisen leivän päälle, kauppalistat löytyvät muistiinpanoista tai sovelluksesta, ohjelmat voi tihrustaa työmatkalla, kaverin kanssa voi lörpötellä kävelemällä (ilman johtoa) kaupungilla ja viestitkin kulkevat ilman maksua netin yli. Ja Google: tuo pölyttymätön pikatietosanakirja, joka tietää kaiken kaikesta – jopa meistä itsestämme ja liikkeistämme.
Yhteen pieneen laitteeseen on ympätty niin monta toiminnallisuutta, että usein tulee käveltyä puhelin kädessä ihan vain siksi, että jokin tärkeistä apuvälineistä on parhaillaan käytössä. Leppoisat ystävätapaamiset menevät jossain kohtaa siihen, että jutellaan mielenkiintoisesta aiheesta, ja joku heittää kysymyksen, johon kukaan ei tiedä vastausta – Google. En tiedä kuinka löytää perille – Google. Resepti – Google. Lounaslista – Google. Osoite – Google. Mikä bussi – Google. Se yks hyvä biisi – Google.
Mitä enemmän näpräämme puhelintamme – etsimme sitä, etsimme tätä – olemisen tapamme suuntautuu itsestämme ulospäin. Aina löytyy vastaus, kunhan vain googlaa. Kaikki löytyy Googlesta. Vai löytyykö? Joskus kiperässä tilanteessa, kun pohtii omaan olemiseen liittyviä syvempiä asioita, huomaa avaavansa Googlen. Ei siksi, että luulisi löytävänsä todellisen itsensä Googlesta, vaan siksi, että on tottunut vastaamaan sisällä syntyviin kysymyksiin kaivamalla Googlen esiin. Se on automaatio.
Oman elämän kiperät kysymykset, vastaukset tienristeyksessä, rajoittavien uskomusten ydinkohdat tai rakkaus eivät löydy googlaamalla. Ne eivät löydy kyselemällä tai etsimällä vastauksia muilta ihmisiltä – vaikka tiedonhaku muutoin on niin vaivatonta. Todellisten vastausten löytäminen itsestä vaatii kärsivällisyyttä, sitoutumista, aikaa ja hiljaisuutta. Kaikkea sitä, mitä googlesukupolven ei ole tarvinnut opetella. Mutta jos haluaa löytää elämänsä todelliset vastaukset, on kysyttävä Googlen sijaan itseltä ja annettava vastausten tulla silloin, kun on oikea aika.
Omaan onnellisuuteen ei ole Google-hakua.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
