Kirjoittaja Samuel Glassar on 20-vuotias visionääri, mielenrauhan tavoittelija, yrittäjä ja valokuvaaja Vaasasta. Oman yrityksensä (ranDom photo) hän perusti 18-vuotiaana. Glassar voitti tanskalaisen AIP – valokuvauskilpailun 2014 syksyllä 7 kuvan sarjalla Touches of Iceland. Glassarin intohimo on kulkea omalla polullaan ja inspiroida muita tekemään samoin.
Aloitin valokuvaamisen tarkalleen neljä vuotta sitten. Järjestelmäkamerat olivat alkaneet olla muodissa, ja moni kaveresitani oli ostanut omansa. Harmittelin, ettei minulla ollut varaa.
Jostain syystä kamerakuume nousi kuitenkin niin suureksi, että tyhjäsin koko tilini ja hommasin Nikonin D90:n. En ikinä ajatellut, että valokuvaamisesta tulisi minulle rakas harrastus, tai varsinkaan duunia. Olin vain 15-vuotias poika, joka himosi uutta lelua. Isälleni perustelin kameran hankintaa järjestelmäkameran kuvan uskomattoman tarkalla laadulla ja sen teknisillä ominaisuuksilla. Hän sanoi, ettei hyvä kamera takaa hyviä kuvia. Mutta oli itsekin vähän innoissaan uudesta laitteesta.
Toin kamerani kotiin samana päivänä, kun lähdimme viikoksi mökille. Kameran mukana tuli 100-sivuinen kirja, jossa kerrottiin järjestelmäkameralla kuvaamisen perusteita. En ikinä unohda sitä, miten tuolla viikolla imin valtavalla innolla tietoa kirjasta ja pistin oppeja käytäntöön. Luin ja mietin jokaista lausetta, kunnes ymmärsin sanoman. Se oli ensimmäinen kosketukseni itsensä kehittämisen maailmaan. Oppimisen maailmaan.
Tuon viikon jälkeen minulla oli hyvä pohjatieto kameran käytöstä. Kuvasin kuitenkin suhteellisen vähän. Ennemminkin luin ja opiskelin asioita kuvaamisen sijaan. Katselin netistä huippukuvaajien valokuvia ja yhden kuvaajan teokset loisti kirkkaasti muiden kuvien seasta. Hän oli Mikko Lagerstedt. Ihailin kuvia, ja päätin, että joku päivä otan yhtä hienoja kuvia. Lagerstedtin sommitelmiltaan yksinkertaisista kuvista välittyi yksinäisyys, mystisyys ja Suomen maisemien erikoinen kauneus.
Minulla oli monesti palava halu lähteä ulos valokuvaamaan, mutta häpesin uutta harrastustani. Se ei sopinut imagooni, kuuluin kategoriaan ‘futaaja’, joka teki vain tiettyjä asioita. En uskaltanut näyttäytyä kameran kanssa julkisilla paikoilla. Kävin kuvaamassa iltaisin ja öisin toivoen, ettei kukaan tuttu tulisi vastaan.
Jäin kuitenkin koukkuun maisemien kuvaukseen ja fiilikseen, kun yksin pimeällä kiertelin kaupunkia kamera kädessä. Kuvauksesta tuli minulle terapiaa. Kuvasin aina, kun minulla oli ollut huono päivä tai kaipasin tilaa ajatuksilleni. Innostuin siitä, että sain olla luova. Olin aina halunnut osata piirtää, mutten koskaan oppinut taitoa. Valokuvaamalla pystyin toteuttamaan omia taiteellisia näkemyksiä ja tuomaan esiin tunteitani. En ollut aikaisemmin pystynyt toteuttamaan itseäni missään muodossa ja yhtäkkiä olin löytänyt tavan siihen.
Hitaasti aloin ymmärtää elämästä sen, että minä itse voin valita. Voin itse valita, millä asenteella elän päivittäin ja ennen kaikkea mitä teen. Yksitellen aloin poistaa asioita elämästäni, joista en enää nauttinut. Nykyään osaan järjestää elämäni siten, että saan tehdä juuri sitä, mitä haluan. En voi mainita elämästäni mitään, minkä haluaisin tällä hetkellä poistaa. Nautin siitä, että minulla on tarkoitus nousta sängystä joka päivä (torkuttamatta). Se ei ole pelkästään valokuvaus. Se on jotain suurempaa ja tärkeämpää kuin valokuvaus. Valokuvaus on vain tapa, minkä kautta välitän ‘tarkoitustani’.
