Ystäväni kuoli aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Hän oli lapsuuden paras ystäväni, jonka kanssa vietimme yhdessä miltei kaiken vapaa-ajan: juttelimme ja hassuttelimme lähnötellen, mutta myös vietimme ison ajan vapaa-ajastamme juoksuharrastuksen parissa. Juoksimme SM-tasolla, eli treenasimme paljon yhdessä.
Meillä oli myös kova viestijoukkue, jonka ensimmäistä osuutta ystäväni juoksi. Minä juoksin toista osuutta, eli ystäväni napautti kapulan käteeni satoja kertoja. Kisoissa kuulin hänen voimakkaan huutonsa: ”Sanna, anna mennä, sää pystyt siihen!” Huuto oli niin kova, että sain siitä varmasti myös myötätuuliapuja 😀
Noista sanoista on tullut elämäni voimallisimmat kannustussanat. Mitä ikinä teenkin, meinaan jättää tekemättä tai mikä jännittää, kuulen sisälläni ystäväni sanat: ”Sää pystyt siihen!” Ja tosiaan: minä olen meistä se, jolla on edelleen mahdollisuus. Jättäisinkö tosiaan tekemättä ja elämättä, kun minulla on (vielä) mahdollisuus? Vai kuuntelisinko ystäväni sanoja, painelisin menemään ja uskoisin, että mää pystyn.
