Arvostamme kanssaihmisiämme ja itseämmekin hyvin usein suoritusten, saavutusten, statuksen ja omistusten pohjalta. Kyse on kuitenkin arvottamisesta, jolle tunnusomaista on arvioiminen, vertailu ja kilpailu – ihmisten mittaaminen tietyillä mittareilla. Kuka on saavuttanut eniten ulospäin näkyviä meriittejä, mainetta ja mammonaa.
Myös asiantuntijuus ja ammatillisuus saattavat olla naamio, jonka taakse piiloudumme pelätessämme paljastumista omana keskeneräisenä itsenämme. Ammatillisuuteen naamioituminen estää kuitenkin aidon ”ihmisenä ihmiselle” -kokemuksen, mikä olisi esimerkiksi hoitoammatteihin liittyvissä kohtaamisissa tärkeää ja jo itsessään hoidettavan oloa parantavaa. En väitä, että ammattiroolin ja omana itsenään olemisen tulisi olla kaikissa tilanteissa yksi ja sama asia, mutta ammatissa kuin ammatissa ja asemassa kuin asemassa voi kohdata toisen ihmisen yhdenarvoisena.
Arvottaminen on aina ehdollista, siihen liittyy jokin edellytys tai vaatimus, joka toisen ihmisen tulisi täyttää ollakseen arvostettava. Ihmissuhteet, jotka pohjautuvat arvottamiseen, rakentuvat ylemmyydelle tai alemmuudelle, ja jäävät pinnallisiksi. Yhteenkuuluvuuden tunne on niille tuntematon ihanuus.
Aito arvostus on ehdotonta ja arvostelematonta. Se tuntuu hyvältä. Se on toinen toisensa näkemistä, kuulemista, kohtaamista ja mukaan ottamista, kaikkine puolineen ja sellaisenaan. Aito arvostus ei synny asemasta tai asiantuntemuksesta, vaan yhdenarvoisesta kohtaamisesta, sydämestä kumpuavasta aitoudesta ja kyvystä olla toisia ymmärtävä ja heistä välittävä.
Usein puhutaan siitä, että tärkeintä on arvostaa itse itseään, muiden arvostuksesta viis, ja niin olen puhunut itsekin. Olen kuitenkin muuttanut näkemystäni ja ymmärrän, että pelkkä itsearvostus ei yksinään riitä, tarvitsemme arvostusta myös muilta. Meille kaikille tulee esimerkiksi hetkiä, jolloin ripppeetkin itsearvostuksesta tuntuvat hävinneen kuin pieru Saharaan, ja etenkin tuolloin muiden arvostus tuntuu erityisen hyvältä ja kannattelevalta.
Itsearvostus vahvistuu muiden arvostuksesta, mutta näiden kahden tulee olla keskenään terveessä suhteessa. Mitä enemmän itsearvostuksemme on riippuvaista muiden arvostuksesta, sen kauemmas se meiltä karkaa. Vapautemme on siellä, missä emme anele arvostusta.
Keskinäinen arvostus on tärkeää kaikissa ihmissuhteissamme, mutta parisuhteessa meillä on ehkä eniten siihen liittyviä toiveita ja odotuksia. Niiden ilmaiseminen kumppanille saattaa kuitenkin olla vaikeaa, sillä olemme parisuhteessa kumppanimme edessä myös puutteinemme ja arkoine kohtinemme hyvin paljaina – ja siten myös helpommin satutettavina. Odotamme usein kumppanimme osaavan lukea ajatuksiamme, ja kun niin ei tapahdu, petymme ja loukkaannumme.
POHDITTAVAA
1. Mieti kolmea suuresti arvostamaasi läheistä ihmistäsi. Minkälaisista asioista arvostat heitä?
2. Minkälaisista asioista haluat sinua arvostettavan?
3. Mitä ajatuksia sinussa herättää näkemys, jonka mukaan keskinäinen arvostus toimii parisuhteessa parhaiten silloin, kun kumpikin on vapaa jättämään toisen toiveet ja odotukset täyttämättä?
Lisää ihmissuhteista ja niiden vahvistamisesta voit lukea kirjastani, jonka löydät täältä.
