Ihmisen hermosto on äärimmäisen viisas.
Se skannaa muutamien sekuntien välein ympäristöä ja sen ärsykkeitä tietääkseen, onko hetki otollinen rauhoittumiseen vai aktiivisuuteen – ja koska nykymaailma on täynnä virittäviä ääniä, valoja, viesti-ilmoituksia, vaatimuksia ja toisinaan elämän erilaisia solmukohtia, voi pitkäkestoisesti ja ilman tietoisia hengähdyshetkiä rauhoittumisesta tulla lopulta hyvin vaikeaa.
Mitä pidempään vireystila jatkuu, sitä vaikeammaksi se voi muuttua.
Ylikierroksilla ajatuskin rauhoittumisesta tuntuu pahalta
Kovasti ylivirittyneenä meditaatio, lepääminen, taukojen ottaminen tai päikkärit tuntuvat, ainakin minulle, pelkkänä ajatuksena tosi pahalta. Eikä ihme, sillä tilanne on vähän sama, kuin yrittäisi vetää satasen vauhdista jarrut kokonaan pohjaan.
Usein hermoston ylikierrokset voi tunnistaa vaikeutena pysähtyä tai rauhoittua, stressaantuneena tai uuvahtaneena olona. Toisilla vatsaoireina, kipuina, ahdistuksena, suorittamisena, levottomuutena.
Minulle kuormitus tuntuu hankaluutena keskittyä, tykyttävänä tunteena rintakehässä ja univaikeuksina.
Lohdullista on kuitenkin se, että mitä paremmin olen pitkän harjoittelun myötä oppinut huomaamaan ylivireyden merkkejä, sitä helpommin olen oppinut reagoimaan niihin. Hidastamaan ja priorisoimaan.
Tahdin hidastaminen on ensimmäinen askel kohti rauhoittumista
Uskon, että meidän ei tarvitse käydä totaalisessa uupumisessa saakka, jotta voisimme oppia rauhoittumaan, vaan usein ensimmäinen askel on ymmärtää omaa hermostoaan ja lähteä hölläämään tahtia.
Kuormittuneelle ja ylivirittyneelle pitkien rauhoittumishetkien sijaan voi olla tärkeämpää löytää pieniä hengähdyksiä ja hermostoa rauhoittavia työkaluja, joita sovittaa omaan päivään.
Kun omat kierrokset ja ahdistus nousevat kovaksi, nappaan keskelle arkea tietoisia taukoja: kosketusta, lohdullisia sanoja, omien aistien avulla orientoitumista siihen hetkeen, missä kulloinkin olen.
Lepääminen on yhtä tärkeää kuin tekeminen
Kehon ravistelu ja lyhytkestoinen nopeatempoinen liike on avuksi silloin, kun haluan purkaa ylivireyttä – ja pieni heijaava liike, halaus oman kehon ympärille taas silloin, kun kaipaan rauhaa ja turvaa, sillä keinuttava liike ja kosketus auttavat palautumisen mahdollistavaa, parasympaattista hermoston haaraa aktivoitumaan.
Tarkoitus ei ole löytää täydellistä zen-tilaa, jossa seilata päivät pitkät ilman huolen häivää, sillä elämä harvemmin on sellaista. Ehkä tärkeämpää kaiken hälyn keskellä onkin oppia kysymään itseltään, mikä on oleellista, ketä varten asioita tekee ja missä tahdissa, jotta arjen ei tarvitse olla pelkkää loputonta suorittamista ja tekemisen virtaa.
Yhtä tärkeää, kuin on tuntea pystyvänsä ja jaksavansa, on oppia lepäämään ja hidastamaan, kukin omalla tavallaan. Yksi minuutinkin pysähdys kerrallaan.
