Olen kasvanut ajatukseen, jonka mukaan päivä on aloitettava mahdollisimman aikaisin, jotta ehtii tehdä tarpeeksi – jos nukkuu pidempään tai hetkeksi hengähtää, jää hommat tekemättä.
Enkä usko, että olen ainoa.
Aivan, kuin suomalaisuuteen olisi iskostettu ajatus raatamisesta, hääräämisestä, kaiken kannattelusta ja vähän enemmän jo lapsuudesta saakka – ja vaikka samalla sillä, että on oppinut pitämään lankoja käsissään on ollut väistämättä positiivisia vaikutuksia, on sillä ollut myös suora yhteys suorittamiseen ja lopulta uupumiseen.
Kun aloin rakentaa arkeani uudestaan pitkän uuvahtamisen jälkeen, oli samalla myllättävä uusiksi koko opittu uskomusmaailma ja sen rakenteet, elämänrytmi sekä ajatukset siitä, ettei ikinä riitä.
Jatkuvasti enemmän haalivalle ja suorittajalle suurinta lääkettä oli oppia hidastamaan elämää ja arjen tahtia.
Alkuun totaalisen pysähdyksen kautta. Lopulta kysymällä itseltään, millä tavoin haluaa elää, miten haluaa voida ja millaiset asiat ovat itselle kaikkein arvokkaimpia.
Yksi suurimmista oivalluksista hidastamisesta oli tämä:
Hitaampi elämänrytmi tai ylimääräisen hääräämisen ja tekemisen karsiminen ei tarkoita, että makaisi päivät pitkät sängyssä haaveilemassa saamatta yhtään mitään aikaan, vaan päin vastoin – hitaus itseasiassa mahdollistaa keskittymisen siihen, mikä on oikeasti tärkeää.
Kun mieli ei ole täynnä listoja ja ahdistusta siitä, mikä kaikki on kesken (sillä kaikki on aina kesken), on mahdollista valita se, mikä on oleellista. Mitä enemmän karsii, sitä ennemmän priorisoi ja vähemmällä tekemisellä jää aikaa nauttia siitä, mikä kaikki on hyvää jo nyt.
Sillä lopulta, tämä hetki on ainoa mitä meillä on.
Opin lopulta, että minulle on luontaista työskennellä lyhyemmissä pätkissä ja saada asiat tehdyksi — silloin olo ja visio on selkeä.
Opin, että nukkumalla pidempään ja viettämällä aamuista pari tuntia rauhassa saan oleelliset hommat valmiiksi muutamissa tunneissa, sillä tekeminen on usein vain luonnollinen seuraus levosta, josta kaikki energia kumpuaa.
Ja mikä tärkeintä: opin, että aikaansaaminen ei tee päivästä parempaa tai ole vaatimus sen onnistumiselle — vähemmän on enemmän ja riitän aina, riiippumatta siitä mitä teen ja mitä en.
Kaikille meille ei ole mahdollista nukkua kymmeneen tai ottaa tunteja omaa aikaa, mutta uskon, että jokaiselle on mahdollista kysyä itseltään, millaista elämä olisi, jos se ei olisi suoritusta? Miten eläisi, jotta arjessa olisi enemmän tilaa? Mitä karsisi, jotta ei olisi aina kiireessä tai ylikierroksilla?
Lopulta kaikki muutos alkaa kyseenalaistamisesta,
kyllästymisestä vanhaan ja isoista kysymyksistä itseään kohtaan
Ja sen myötä – ensimmäisistä, ehkä hitaammista askelista kohti aivan uutta, omannäköistä suuntaa.
