“Hiljaa huutavat surun sävelet.
Ääneti kuiskaavat kaipauksen soinnut.
Kuiskaten soittaa musiikkiaan ikuinen ikävä.
Ehkä syvä ikävä kertoo hennosta helminauhasta, jolla meidät on kiedottu toisiimme.
Ehkä riipivä kaipaus tarkoittaa sitä, että sydämemme on erottamattomasti liitetty yhteen.
Ehkä sanottamaton suru on väistämätön osa rakkautta, joka kestää, vaikka maailma sortuu.”
Tiedän jotain siitä, kun sydän särkyy pieniksi palasiksi. Olen kokenut elämässäni ajanjakson, jolloin suurin toiveeni oli, ettei seuraavana aamuna tarvitsisi enää herätä ja koittaa jollain tavalla rämpiä läpi loputtoman pitkän päivän. Että voisi vaipua uneen ja vain jäädä siihen loputtomasti. Muistan elävästi miltä tuntuu joutua varomaan jokaista sanaansa, jokaista askeltaan jatkuvasti peläten, mikä on se hetki, jolloin myrsky puhkeaa. Tiedän, miltä tuntuu sanoa hyvästit kaikkein rakkaimmalle ja hellästi peitellä hänet huopaan toivoen enemmän kuin mitään muuta, että olisi edes yksi hetki…
Tämä on kirje sinulle, joka kenties koet jotain vastaavaa. Sinulle, joka et ole kohdannut mitään kuvailemaani, mutta joka olet saanut kannettavaksesi mitä tahansa, joka tuntuu kohtuuttomalta, epäreilulta tai ylivoimaiselta. Sinulle, joka syystä tai toisesta kärsit. Juuri sinulle halua sanoa muutaman sanan ymmärtäen vajaavaisuuteni ja sen, ettei mitkään sanat voi koskaan poistaa tuskaa tai pyyhkiä menetyksen tuottamaan raastavaa kipua.
Sinulla on lupa surra ja olla heikko
Ensinnäkin, kun meitä sattuu, kärsimys on väistämätöntä. Se on inhimillistä ja täysin normaalia. Se ei ole merkki heikkoudesta, vaan siitä, että olemme ihmisiä. Meillä on lupa surra, lupa olla heikkoja ja tarvitsevia. Voimme luopua väkisin hymyilemisen naamiosta, ripustaa sankariviitan naulaan ja olla rikkinäisiä. Suru ja tuska eivät ole vikoja ja puutteita, vaan erottamaton osa elämää.
Kunpa voisin vakuuttaa kivun päättyvän ja kärsimyksen olevan nopeasti ohi. Kunpa voisin luvata huomisen olevan parempi, lohdun vain odottavan löytymistään. Mutta en voi – mitään sellaista en voisi valehtelematta väittää. Elämä ei valitettavasti toimi niin. Kaikki ongelmat eivät ratkea, jokainen sairaus ei parane. On menetyksiä, joita mikään ei voi koskaan korvata.
Mutta entä, jos suru ja tuska eivät olekaan jotakin, mikä pitäisi nopeasti ja tehokkaasti hoitaa pois päiväjärjestyksestä? Entä jos ei olekaan ennalta määrättyä aikaraamia, suruaikaa, joka puitteissa suru taianomaisesti muuntuu sankarilliseksi selviytymistarinaksi? Entä jos onkin niin, ettei ylipäätään tarvitsekaan selvitä?
Surun hetkellä älä yritä väkisin olla positiivinen
Uskon vakaasti, että ajatus kärsimyksen päässä odottavasta autuudesta tai edes selviytymisestä eivät ole tarpeen. Synkimmässä pimeydessä ei tarvitse julistaa tuskan jalostavasta voimasta. Kivun tiukassa kokovartalosyleilyssä ei ole tarvetta vain ajatella positiivisesti. Ei, silloin huudetaan tuskasta ja kärsitään äänettöminä vailla sanoja. Silloin riuhdotaan kivun kouristuksissa ja ollaan lamaantuneina liikkumatta.
Se on sallittua. Se on täysin okei. Mutta entä jos tuskan vähentyminen tai kivun poistuminen eivät ylipäätään ole välttämätöntä? Jotakin minkä on tapahduttava, jotta voisimme vielä joskus kokea iloa ja onnea.
Elämä ei ole joko tai – tuskan rinnalla voi olla myös hyvää
Tämä on se toinen asia, jonka haluan jakaa kanssasi. Elämän ei ole mustavalkoista – joko täyttä tuskaa tai onnen autuutta, pelkkää surua ja kärsimystä tai mitä suurenmoisempia toinen toistaan seuraavia onnistumisia. Elämä on kaikkea. Ja se on sitä kaiken aikaa.
”Vastoinkäymiset voivat rikkoa. Elämän tragediat voivat tuhota. Koettelemukset voivat muodostua sietämättömiksi. Mutta samanaikaisesti ne voivat olla myös jotain muuta. Kipu ja kasvu, ilo ja suru sekä kärsimys ja kukoistus voivat kaikki olla olemassa, kulkea rinta rinnan ja viitoittaa tietä kohti odottamatonta hyvää.” (lainaus kirjastani Pimeydessä kajastava valo: Trauman jälkeinen kasvu)
On mahdollista, että kaiken keskellä ylitsepääsemättömän rinnalla voi vähitellen alkaa itää jotain muuta, jotakin yllättävää ja odottamatonta: toivon säteitä, valon häivähdyksiä, onnellisuuden välähdyksiä. Ehkä kipu ei poistu, kenties tuska ei vähene tai ikävä helpota, mutta se kaikki muu voi kasvaa ja lisääntyä. Tuska saa olla, ikävä saa jäädä. Mutta niiden ei koskaan tarvitse olla kaikki. Niiden rinnalla, samanaikaisesti voi olla tilaa ja mahdollisuus myös muulle.
Jopa synkimmässä pimeydessä voi olla valontoivo.
