Avun pyytäminen on rohkeutta.
Se ei tee kenestäkään heikkoa taikka avutonta. Olen itse joutun…siis anteeksi olen itse hakenut elämäni varrella apua ja tukea useamman kerran, erilaisilta tahoilta, niin julkisilta, yksityisiltä kuin yhdistyksiltäkin. Takana on äärimmäisen hyviä ja vähemmän hyviä kokemuksia, kuten monella muullakin.
Avuttomuuden ja keinottomuuden tunne ei tee kenestäkään arvotonta ihmistä.
Avun hakemiseen on liittynyt häpeää ja viallisuuden tunnetta. Olin mielestäni huono ja heiveröinen, rikki. Nykyisin näen asian ihan toisin. Avun pyytäminen (oli se sitten ystäviltä tai ns. virallisilta tahoilta) on hyvin haavoittuvaista. Se muistuttaa siitä syvästä inhimillisestä tosiasiasta, että kukaan ei elämässä täysin yksin selviä. Vaikka olisi miten hienoja keinoja ja konsteja, teoriaa ja tietoa, ihminen kaipaa ihmistä kulkemaan rinnalla ja olemaan vierellä. Pelastaa ei voi, mutta vierellä voi tosiaan olla. Ja apu voi olla joskus myös hyvin hyvin konkreettista.
Sekin on toki hyvä kysymys, mitä auttaminen sitten on, mitä oikea apu sitten on? Sillä tosiaan pelastamisjutut ei vaan toimi. Kukaan toinen ihminen kun ei voi ottaa toisen ajatuksia, tunteita taikka pelkoja pois.
Itsekin terapiatyötä tekevänä olen hyvin tietoinen, etten voi ottaa kenenkään tuntemaa kipua pois, mutta voin olla ihmisen kanssa. Pariterapiatilanteissa näkyy myös usein vaikeus näyttää kumppanille omaa haavoittuvaisuutta. Silloin alamme usein suojautumaan ja reagoimaan tavoilla, jotka usein kutsuvat enemmän vastakkainasetteluun kuin yhteyteen.
Onkin ihan tarpeellista pysähtyä miettimään, millaisen mallin on itse nähnyt ja omaksunut siitä, että onko haavoittuvaisuutta turvallista näyttää? Miten siihen on suhtauduttu?
Kenenkään ei pitäisi joutua selviämään yksin.
Olen samalla surullisen tietoinen, että avun pyytäminen ei ole aina tae avun saamisesta, varsinkaan aina niin nopeasti, kuin tarve olisi. Se on sydäntä särkevää.
Silti mielestäni jokainen joka uskaltaa hakea tukea ja apua, on äärimmäisen rohkea. On mielestäni tärkeä muistaa, miten haavoittuvaisessa kohdassa apua pyytävä ihminen on. Hän ikäänkuin paljastaa kaulansa, ottaa riskin.
On toki tilanteita, joissa tarpeeseen ei voi vastata, ja sekin voi herättää tunteita, kuten syyllisyyttä. Vaikkei toisen tarpeeseen voisi vastata, on silti mielestäni kunnioittavaa muistaa tilanteen herkkyys toiselle.
Ehkä me ihmiset elämme täällä enemmän tai vähemmän jatkuvasti sen paradoksin kanssa, että ketään ei voi pelastaa ja samalla jokainen meistä tarvitsee myös toisia.
