Tässä blogissa me kaksi stand up -koomikkoa kirjoitamme epäonnistumisesta ja häpeästä omia kokemuksiamme ja oivalluksiamme – unohtamatta toisten viisauksia. Kirjoitamme välillä kevyemmällä otteella ja välillä sukellamme mokaamisen ja häpeän syvään päätyyn. Emme vähättele pienempien mokien merkitystä, emmekä nosta jalustalle vain kalvavaa häpeää, vaan arvostamme kaikkia hetkiä ja tuntemuksia. Haluamme tehdä ne näkyväksi.
Stand up -koomikon epäonnistuminen kaikkien silmien edessä
MOKA-SIMO: “Yksi viime aikojen mieleenpainuvia epäonnistumisen hetkiä oli, kun kiireisen päivän jälkeen olin menossa stand up -keikalle työpäivän jälkeen. Töistä kotiin päästyäni kävin nopeasti suihkussa, tukka taakse, kengät jalkaan ja kohti Helsinkiä. Saavuttuani stand up -klubille ajatus oli, että sanon nopeat heipat tutuille ja alan käymään illan juttuja läpi.
Koomikoilla on yleensä päässä valmis lista jutuista, mitä on tarkoitus kertoa lavalla, ja sitten tarpeen mukaan improvisoidaan lavalla, jos tilanne sitä vaati. Tällä kertaa tilanne otti yllättävän nopean käänteen, kun paikalle saavuttuani morjestin illan emäntää Helenaa (Häpeä-Helena), joka esitti kysymyksen virnistäen “Oletko ajattellut olevasi ihan oman elämäsi Robin?” Kysyin, että mitähän Helena nyt oikein tällä tarkoittaa ja sain vastauksen, että kun sulla on eripari kengät. Nopea vilkaisu kohti varpaita ja tein saman havainnon, että kyllä. Se, että en sytyttänyt eteisen valoja yhdistettynä eteisen hämäryyteen oli saanut aikaiseksi sen, että summanmutikassa olin valinnut lattialta jalkaan eripari kengät.
Ensimmäinen ajatus oli, että enhän minä voi näin mennä lavalle! Katsoin kelloa, jonka jälkeen totesin, että kotoa ei enää kerkeä hakea toisia kenkiä ja myöskään aika ennen keikkaa ei riitä siihen, että voisi lähteä ostamaan uusia kenkiä. Johtuen kosteasta kelistä epäilin myöskin lattian olevan sen verran märkä, että ajatuksen mennä lavalle ilman kenkiä totesin huonoksi. Tällöin vaihtoehdoksi oikeastaan jäi vain se, että kävelen lavalle eripari kengissäni. Mietin, että huomaakohan kukaan tätä ja päättelin, että kyllä kengät sen verran erilaiset on, että ainakin kolme ensimmäistä riviä huomaavat varmasti, että ei ne samanlaisia kyllä ole.
Tunne oli melkoisen hirveä. Mietin, että meneekö katsojien keskittyminen nyt vain siihen, että mitä tuolla jätkällä oikeen on jalassa ja onko heidän johtopäätös se, että tuo jätkä on kyllä menettänyt vähäisenkin elämänhallintansa, kun ei sillä ole edes kokonaista paria kenkiä. Hetken kynsiä pureskeltuani (tämä on huono tapa) totesin, että ainoa vaihtoehto tilanteen “ownaaminen”, voisi sanoa myös, että tilanteen omiin nimiin ottaminen. Tämä siis tarkoittaa sitä, että jos virhettä ei voi peittää, niin korostaa sitä. Tämän toteutin niin, että ensimmäinen vitsini sen jälkeen kun kävelin lavalle oli kertoa, että mulla ei mee kovin vahvasti, että näköjään en osaa edes laittaa jalkaan samaa paria olevia kenkiä. Näin yleisön kanssa pääsimme yhdessä nauramaan minun hölmöydelle.
Se, mikä oppi tässä tilanteen “ownaamisessa” on, niin tietysti tällä kertaa se kääntyi myös lavalla vitsiksi, niin sen lisäksi se vei kaiken tehon toisten suussa koskaan nauraa tai pilkata kyseisellä epäonnistumisella minua, koska toin sen itse esiin. Tämä on minun mielestäni yksi tärkeimmistä jutuista epäonnistumisissa: jos tuot sen itse esiin peittelemättä, niin kukaan ei voi sen jälkeen palata siihen yhtään niin negatiivisessa valossa, koska tieto on jo tuotu ilmi aivan itse. Eli jos nyt joku esimerkiksi tästä kenkäasiasta koittaisi tulla naureskelemaan, että “jätkällä oli eripari kengät”, niin voisin sanoa, että “kyllä niin oli, aika hauskaa” Ja ei sen jälkeen siihen ei juuri mitään sanomista olisikaan. Eli jos itse tuot oman epäonnistumisen esiin ja kannat sen ylpeydellä, ei kukaan voi sinua kyseisellä asialla koskaan satuttaa.”
Ihminen on laumaeläin ja kaipaa luontaisesti muiden hyväksyntää – Siksi mokailu hävettää
“HÄPEÄ-HELENA”: “Epäonnistuminen ja häpeä ovat erityisen hyviä kavereita. Ne monesti kulkevat käsi kädessä ja hengailevat chillisti sisällämme sieluamme sauhutellen.
Häpeä on valtavan ikävä tunne, ja me pyrimme välttämään sitä kaikin keinoin. Simo jo totesikin, että emme välty mokaamiselta ja meillä varmastikin jokaisella on ollut myös häpeän hetkiä ja niitä voi tulla lisää. Terve häpeä on hyväksi, sillä se toimii moraalin vartijana, mutta turha häpeä puolestaan pienentää meitä. Siksipä häpeästä erityisen ikävän tekee se, että se lamauttaa ja voi estää meitä elämästä sitä kuuluisa “omannäköistä elämää”. Pelkäämme mm. virheitä ja siitä koituvaa epäonnistumista toisten silmissä.
Simo kertoi oivan esimerkin omasta mokastaan kenkien suhteen. Minä sain olla läsnä tilanteessa, huomasin asian ensimmäisenä ja letkautin siitä vitsinkin. Sanottakoon tähän, että olemme Simon kanssa hyviä ystäviä, joten kommenttini hänelle oli vitsin muodossa. Jos kyseessä olisi ollut joku toinen, jota en tuntisi niin hyvin, en olisi kommentoinut asiaa niin, vaan olisin toiminut hienovaraisemmin. Mutta koska Simo on minulle läheinen, koomikko ja haastavissa tilanteissa keitetty alfa-uros, niin tiesin, että voin kommentoida asiaa niin. Vastaava moka olisi ollut kenelle tahansa todella ikävää, sillä onhan se hirveä fiilis mennä ihmisten eteen “vääränlaisena” ja epäonnistujana. Jos Simo ei olisi ottanut tilannetta haltuun lavalle noustessaan, niin pelko ja häpeä olisi voinut olla päälimmäisenä tunteena, ja se olisi vaikuttanut todennäköisesti hänen keikkafiilikseen negatiivisesti ja kalvannut mieltä myös keikan jälkeen. Simo siis sai naurut ensi hetkestä lähtien, ja hän veti hienon keikan! Kun epäonnistumisen tai häpeän tekee näkyväksi, häpeän voima vähenee. Emme näin alistu häpeälle. Ihminen on laumaeläin ja kaipaa luontaisesti muiden hyväksyntää. Mietimme usein, että mitähän toiset meistä ajattelevat? Nauretaankohan meille?
Työmme puolesta Stand up -koomikkoina Simo ja minä TOIVOTAAN, että meille nauretaan lavalla ollessamme ja emme pelkää meihin kohdistuneita nauruja arjessakaan.”
Terkuin,
Moka-Simo ja Häpeä-Helena
