Moni on saanut kasvatuksen, missä meille on opetettu, että riiteleminen on väärin. Ja jos riitelee tai on osana konfliktia, niin pikaisella anteeksi pyytämisellä asiat on ratkaistu. Näistä kivettyneistä ajatuksista olisi vihdoin aika päästä eteenpäin. Kyseiset kaksi ajatusta eivät pääsääntöisesti auta asiassa eteenpäin. Itseasiassa tilanne usein vain pahenee.
Ajatus siitä, että riiteleminen olisi jotenkin syntistä ja siitä kuuluisi tuntea huonoa omaatuntoa aiheuttaa sen, että olemme oppineet karttelemaan riitoja. Samalla, kun riidat jätetään selvittämättä ne eivät suinkaan katoa mihinkään. Ne laitetaan maton alle kytemään, mistä ne eivät itsestään poistu mihinkään.
Näistä kivettyneistä ajatuksista olisi vihdoin aika päästä eteenpäin.
Toinen mainitsemani yhteiskunnallinen vinouma koskee taas ajatusta siitä, että väkisin anteeksi pyytäminen ja antaminen korjaisi yhtään mitään. Tällaisissa tilanteissa kyse on usein siitä, että ei ole muita keinoja ratkaista riitaa ja ajatus ylipäätään siitä, että riiteleminen on rumaa. Ja toisinaan mukana on myös kiireen tuntu esimerkiksi lapsiperheessä tai koulussa: mitä nopeammin asia ratkaistaan (päin mäntyä), sitä nopeammin päästään eteenpäin. Samalla omat kipukohdat ja tunteet jää kohtaamatta, emme tule nähdyiksi näiden asioiden kanssa ja ratkaisusta jää uupumaan rakentava ajattelu tulevasta.
Tähän samaiseen kokonaisuuteen liittyy myös sovittelun kulmasta katsottuna kyseenalainen termi ”sillanrakentaja”. Ajatus hyvä, lopputulos huono. Lähtökohtaisesti emme voi ulkoa käsin rakentaa yhtään mitään toisten ihmisten välillä. Olipa kyse sitten juuri vaikka sovinnosta ja vaatimuksesta pyytää toiselta anteeksi, vaikka ei itse tuntisi halukkuutta pyytää. Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Sillanrakentajan sijaan kyse on enemmänkin siitä, että voi tarjota neutraalin maaperän konfliktin osapuolille, missä he itse ratkaisevat riitansa.
”Ei niillä sanoilla ole mitään merkitystä, kun olen oikeasti edelleen niin suuttunut”.
Luennoillani tämä edellinen ajatus liittyen sillanrakentajiin aiheuttaa usein hämmennystä. Miten joki niin kauniilta kuulostava voikin heikentää olemassa olevaa tilannetta? Usein taas tämä näkökulman muutos aiheuttaa kuulijassa loksahduksen tunteen: se mitä oli aikaisemmin pitänyt yleisesti hyvänä, mutta toimimattomana saa vihdoin selityksen.
Hiljattain eräs yleisössä istunut henkilö tuli juttelemaan esitykseni jälkeen ja kertoi, että nyt hän tajuaa, mitä hänen lapselleen oli tapahtunut koulussa. Hän kertoi tarinan, missä ala-asteikäisellä lapsella oli tullut porukassa riitaa. Koulussa tilanne oli ratkottu niin, että jokaiselle jaettiin paperista leikatut kukat, terälehtiin piti kirjoittaa kivoja asioita toisista. Lapsi oli kokenut, että aikuisten mielestä tilanne oli ratkottu näin menestyksekkäästi, kun nuoret oli pakotettu toimimaan vasten tahtoaan edellä mainitulla tavalla.
Riitoja ei ole syytä kartella ja kenenkään ei pitäisi koskaan vasten tahtoaan pyytää toiselta anteeksi.
Kotiin tullessa lapsi oli saninut, että ”ei niillä sanoilla ole mitään merkitystä, kun olen oikeasti edelleen niin suuttunut”. Tämä esimerkki kuvaa erittäin hyvin, että mitä sovintoon pakottamalla saadaan aikaan: eipä juuri mitään muuta, kuin näennäistä rauhaa. Ajallinen pikavoitto, josta maksetaan uudelleen ja uudelleen hintaa.
Tässä yksi sovitteluun ja riitoihin liittyvistä omista ydinsanomista: riidat on tehty ratkaistavaksi, ei tungettavaksi piiloon ja ne parhaimmillaan vievät kaikkia osapuolia eteenpäin elämässä. Usein itsekunnioitus ja kunnioitus toista kohtaan kasvavat. Riitoja ei ole syytä kartella ja kenenkään ei pitäisi koskaan vasten tahtoaan pyytää toiselta anteeksi.
Tutustu Kristiinan sekä sovittelija ja vankilapastori Jukka Vänskä luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin täällä. Kortit auttavat kääntämään riidan oppimiskokemukseksi.
