Oletko joskus törmännyt tilanteeseen, jossa ujo ja rauhallinen lapsi saa osakseen paljon kehuja?
Piirteet yhdistetään yhteiskunnassamme usein kiltin lapsen ominaisuuksiksi.
Energiset, äänekkäät ja temperamenttiset lapset saavat vain harvoin kuulla kommentteja, kuinka kilttejä he ovat.
Lapsen persoona ei määrittele sitä, onko hän kiltti vai ei.
Olen yrittänyt miettiä syitä, miksi meidän yhteiskunnassamme kiltteydelle on asetettu tällaiset raamit. Miksi me odotamme, että lasten täytyisi olla hiljaa ja istua rauhallisesti paikallaan? Kun olen matkustellut eri maissa, olen huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat lapsiin. Esimerkiksi Espanjassa leikkiviä ja nauravia lapsia katsotaan ihaillen, ravintolassa tarjoilijat tulevat hassuttelemaan lasten kanssa ja viereisen pöydän aikuiset voivat rupatella vieraan lapsen kanssa niitä ja näitä.
Lapsen itseluottamus kasvaa positiivisen palautteen myötä. Lapsen minäkuva kehittyy sen mukaan, kuinka muut ihmiset kohtaavat hänet. Jos lapsi saa jatkuvasti osakseen hyssyttelyä, vähättelyä tai vertailua, kuinka joku toinen lapsi on paljon kiltimpi, hän uskoo tähän nopeasti itsekin. Jos luomme liian tiukat rajat sille, millaista on kiltteys, se asettaa lapset eriarvoiseen asemaan.
Lapsi voi olla empaattinen, oli hän sitten ujo tutkiskelija tai villi vipeltäjä.
Mietitään samaa asiaa aikuisten kohdalla. Ihmiset komentaisivat toisiaan puhumaan kuiskaten kaupassa. Festareilla tanssivaa ja laulavaa juhlijaa opastettaisiin seisomaan paikallaan ja rauhoittumaan. Huonosti nukkuneelle aikuiselle sanottaisiin napakasti aamulla, että nyt reipastut ja olet kiltisti.
Harva meistä jaksaisi tällaista kohtelua.
Suurin osa pitäisi tällaisia käskyjä ihan hulluina.
Miksi siis opetamme lapsia kuulumaan tiettyyn muottiin koko lapsuutensa ajan, saadakseen positiivista huomiota, kun voisimme arvostaa erilaisia persoonia ja antaa positiivista palautetta kaikille lapsille?
