Yksinäisyyttä on monenlaista — kaikista yksinäisyyden tunteista on hyvä puhua
Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi toisistaan erotettavaa asiaa. Voi toki olla, että hyvin ulospäin suuntautuva ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi lähes aina yksin ollessaan — se on hänen kokemuksensa, eikä sitä tule vähätellä. On kuitenkin paljon tilanteita, joissa ihminen kyllä viihtyy hyvin yksikseen, mutta tuntee itsensä silti yksinäiseksi. Käsittelen yksinäisyyttä tässä kirjoituksessa eri näkökumista ja oman pohdintani kautta.
Yksin oleminen on yleensä voimavaroja lisäävää silloin, kun se on itse valittua ja ajallisesti rajattua. Se, että ympärillä on ihmisiä silloin, kun on hankalaa tai muuten vain todellinen tarve keskustelukumppanille, tuo turvaa myös yksin vietettyihin hetkiin.
On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi valita yksin oloaan. He ovat yksin myös silloin, kun kaipaisivat tukea ja turvaa. Yksinäisyys on usein pysyväisluonteinen tunne siitä, että ei ole ketään, kenelle puhua, kenen kanssa nauraa tai itkeä. Toki yksinäisyyttä voi tuntea myös silloin, kun vierellä on läheisiä. Yksinäisyyttä voi tuntea kuka tahansa, milloin tahansa. Arjen kiireet, liikkuva elämäntyyli ja nyky-yhteiskunnan pinnallinen, nopeatempoinen viestintä lisäävät varmasti osaltaan yksinäisyyden tunnetta. Emotionaalisen yksinäisyyden kokemus on varmasti monille tuttua — on sosiaalisia verkostoja, mutta syvempi merkityksen tunne suhteista puuttuu.
Mistä aika ajoin kalvava yksinäisyyden tunne johtuu?
Itse havahdun usein miettimään, mistä omat kokemukseni yksinäisyydestä kumpuavat. Minulla on kuitenkin lähipiiriä ja rakastavia ihmisiä elämässäni. Moni ystävä asuu nykyään toisella paikkakunnalla, joidenkin kanssa yhteydenpito on harvempaa ja rajattua.
Ehkä juuri se, että en koe itseäni merkitykselliseksi osaksi arkea näiden lähipiirini ihmisten elämässä, lisää yksinäisyyden kokemusta. En jaa heidän kanssaan arjen pieniä, mutta tärkeitä hetkiä, spontaaneja ideoita ja sitä arjen luottamusta, mitä näen muiden jakavan toistensa kanssa. Arjen pyörteissä on vaikea löytää sielunkumppaneita, niitä, joiden kanssa palaset vain loksahtavat kohdilleen ja on helppo olla vain.
Ehkä osaltaan myös se, ettei aina tule nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään lisää yksinäisyyden kokemusta. Ehkä se, että häpeilee tätä kaikkea, lisää yksinäisyyden tuntemusta. Olisi hienoa, jos häpeä yksinäisyyden ympäriltä hälvenisi — yksinäisyyden tunteet ovat luonnollisia ja osa arkeamme, niitä ei tarvitse pelätä.
On ihmisiä, joilla todella on tilanne, että he ovat yksin. Ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ole ketään, jota kutsua juhlimaan onnistumisia tai jakamaan suruja. Siksi omia yksinäisyyden kokemuksia usein tulee vähätelleeksi, onhan jollain asiat huonommin.
Haluan ajatella, että vaikka olisi pääosin onnellinen, iloinen ja tyytyväinen, voi silti avoimesti kertoa, jos yksinäisyys toisinaan kalvaa. Kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, avoimuus lisää avoimuutta. Yksinäisyydestä puhuminen ei tarkoita, että kaipaisi sääliä tai edes ratkaisuja tilanteeseen. Yksinäisyydestä puhuminen tarkoittaa, että jaan kokemukseni ja annan toisillekin luvan tuntea niin seurassani.
