Ihan jokainen epäonnistuu tekemisissään välillä, ihan jokainen. Siksi mietin, miksi epäonnistumisille ei tässä yhteiskunnassa ole juurikaan sijaa. Jos mokaat, sinun täytyy heti oppia virheestäsi ja olla mokaamatta uudelleen.
Työelämässä mokailua katsotaan usein pahalla, sillä kyllähän työ täytyy hoitaa hyvin. Ystävyyssuhteissa mokailu saattaa joskus olla ystävyyden loppu. Vaikka epäonnistuminen otettaisiin näennäisesti hyvin vastaan, jättää se usein jäljen, arvo laskee.
Minä mokailen mielestäni verraten usein pienissä asioissa ja tunnen siitä syyllisyyttä. Koen pienetkin mokat voimakkaasti ja pyydän mokailujani anteeksi. Pyrin selittämään syyt toimintani taustalla erityisesti, jos huomaan, että mokani turhauttaa muita ja vaikeuttaa toisten olemista.
Toivoisin, että epäonnistumiset herättäisivät lopulta iloa ja avoimuutta turhautumisen sijaan. Toivoisin, että mokiin suhtauduttaisiin armollisesti ja mielenkiinnolla. Uskon, että näin myös mokailu vähenisi, kun pelko epäonnistumisista hälvenisi.
Mistä epäonnistumisen pelko johtuu?
Olen pohtinut, olenko vain itse itseni pahin kriitikko, ja pidän mokana asioita, joita muut eivät edes huomaa. Vai juontaako epäonnistumisen pelko jostain muusta?
Tämä yhteiskunta arvostaa hyviä, tehokkaita suorituksia, itsensä ja osaamisensa korostamista. Erityisesti nuorena naisena koen, että minulta odotetaan tietynlaista käytöstä ja suoritusta. Jos en sovi siihen malliin, en ole riittävä. Näin on varmasti myös monissa muissa rooleissa.
Entäpä, jos ei arvostakaan sitä, että tekemisissään puskee aina täysillä ja pyrkii parempaan kuin muut? Jos ei arvostakaan sitä, että pyrimme näyttämään muiden silmissä älykkäiltä ja osaavilta? Entäpä, jos riittäisi, että yritämme parhaamme ja hyväksymme, että aina ei pysty suoriutumaan täydellisesti tai edes hyvin?
Ainakin minulla on joskus arjessa tilanteita, jolloin en jaksa ja pysty erinomaiseen tai edes hyvään suoritukseen. Se ei haittaa minua, mutta joskus se haittaa tätä yhteiskuntaa. Ymmärrän sen. Mutta juuri siksi, koska haluan vilpittömästi olla hyvä työntekijä, hyvä ystävä ja hyvä ihminen ihan omana itsenäni, tunnen syyllisyyttä.
Valtava ristiriita omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä herättää ajatuksia. Kulutamme hurjasti energiaa siihen, että pelkäämme epäonnistumista, arvomme laskemista. Koen, että jos mokailuille, epäonnistumisille ja vaikeille tunteille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia ja tilaa, olisi ihmisyys todella paljon helpompaa.
Miten sinä suhatudut omiin sekä toisten epäonnistumisiin tai mokailuihin?
