Yksi tuttuni totesi, että maailman varat pitäisi jakaa toisin päin. Nuoret tarvitsevat resursseja elämän rakentamiseen ja samalla pitäisi vähän nauttiakin. Vanhempana usein tyytyy vähempään ja nautinnot voivat olla yksinkertaisempia.
Elämän yksi tragikoomisuus on materian tavoittelu. Sitten kun sitä on, vauraudesta ei enää nauti tai pysty nauttimaan. Ylilyönnit pois suodattaen tutun ajatuksessa varallisuuden jaosta on kuitenkin itua.
Missä kohden elinkaarta materia tai raha alkaa menettää merkitystä? Vai käykö näin? Asiassa on varmasti erinomaisen suurta vaihtelua ja elämän tuomat kokemukset sekä koettelemukset ovat ratkaisevia, ajankohdasta riippumatta. Rohkenen kuitenkin väittää, että eniten pohdintoja ja valintoja loppuelämän suunnasta tuo väläyksittäin lähestyvä keski-ikä. Silloin ihmissielu on usein käännekohdassa; jotain on jo ehkä saavutettu, mutta toisaalta suunta on yhtä hukassa kuin teinivuosina.
Ystäväpiirissä asiaa joskus sivutaan. Rivien välistä voi lueskella, että kovin halu äkkirikastumiseen alkaa hiipua. Yksi syy on, että vaurastuminen on yksinkertaisesti kovin hankala toteuttaa, erityisesti äkkirykäyksenä. Toinen syy on ikä, höystettynä elämän antamilla kokemuksilla. Toisaalta taustalla häilyy ajatus, onko materia tai vaikka valta sittenkään niin yksioikoisen tavoiteltavaa. Asiat ovat kuitenkin juuri nyt yleisesti ottaen harvinaisen hyvin, kun vain hetkisen miettii. Paatuneimmankin kapitalistin suusta on kuulunut jo muutaman kerran lausahdus; kunhan vain saisi elellä rauhassa omissa oloissaan ja terveenä.
Näitä asioita on helppo pohtia, jos on taloudellisesti edes kohtuudella turvattu elämä. Voisin kuvitella, että ihminen joka heräilee kadulta aamuisin miettimään, mistä saisi päivän sapuskat, ei jaksa murehtia koronaa tai maapallon lämpenemistä. Eri sukupolvien välillä materian merkitys myös muuttuu. Sodan jälkeiselle ikäluokalle on ollut tärkeää kerätä varallisuutta ja tehdä sen eteen töitä. Työn tekemisen määrä ja omaisuus ovat pitkälle määrittäneet ihmisen arvoa ja paikkaa yhteisössä. Nuoriso voi ajatella eri tavoin. Arvot ovat muualla ja nykyisen yhteiskunnan informaatiotulva laittaa jokaisen yksilön väkisinkin miettimään maailman menoa. Tosin jälleen; vaariemme ja mummujemme rakentama nykyinen hyvinvointi antaa mahdollisuuden toisenlaisille arvoille ja ajattelulle.
Jos ihminen pysäytetään tavalla tai toisella totaalisesti, lompsan paksuus alkaa tuntua hyvinkin toissijaiselta. Materia on viimeinen arvo, kun kaikki on riisuttu. Turha kuitenkin jeesustella, ettenkö itse nauttisi pienestä tai isosta luksuksesta. Urheiluauton riivattu ääniraita pimenevässä kesäillassa, riemukas illallinen ystävien kanssa… En kieltäydy. Nautinto on nykyään kuitenkin enemmän itse nautinnossa ja sen jakamisessa kuin sen näyttämisessä tai pakonomaisessa tavoittelussa.
