Kirjoitan pitkästä aikaa hyvin henkilökohtaisella otteella. Koen, että sen ansaitsen niin minä kuin sinäkin, lukijani. Toivon, että tarinani jakamisesta on iloa jollekulle toiselle.
Kun perheen sisällä on käsittelemätöntä vaikeutta, lapsi ei hylkää perhettään. Sen sijaan hän hylkää vähitellen itsensä, asettuu taustahenkilöksi ja alkaa rajoittaa omaa tunneilmaisuaan.
Lapsi tekee niin hyvästä syystä: Hänelle tärkeintä eloonjäämisen ja selviämisen kannalta on yhteisö, joka hänestä huolehtii. Tämä tarve on sisäänrakennettuna meissä kaikissa, ja voimme kyseenalaistaa sen vasta, kun vahvasti ymmärrämme ja uskomme, että pärjäämme omillamme.
Lapselle se on mahdotonta. Hän tarvitsee tukea niin emotionaalisesti kuin käytännön tasolla. Kokemuksen siitä, että hänen tarpeensa täytetään ulkopuolelta. Lapsi kokee vaikean aikuisen tai esim. nopeasti muuttuvan elämäntilanteen automaattisesti jonkinlaisena uhkana. Jotta kaikki menisi mahdollisimman hyvin eikä vaikeus kohdistuisi lapseen, hänen on oltava kiltti. Tällöin lapsen omalle hankaluudelle ei jää tilaa.
Hetkellisesti lapsi voittaa enemmän kuin menettää, mutta kun vuodet vierivät ja asetelma jää päälle, jotain jää pysyvästi vinoon. Lapsen sisällä saattaa olla paljonkin vaiettua vaikeuden kokemusta, joka ei pääse purkautumaan ulos luontevia reittejä. Sillä on kauaskantoiset vaikutukset.
Liiankin hyvä lapsi
Pidän nykyään lapsen hankaluutta merkkinä luottamuksesta. Luottamuksesta, jota minulla ei aikanaan ollut.
Olin kiltti lapsi, mutta se ei tarkoita, etteikö sisälläni olisi ollut käsittelemättömiä tunteita. Niitä syntyi elämän käännekohtien myötä. Kun minulta ei kysytty mielipidettä isoihin asioihin. Tai kun kerroin mielipiteeni, eikä sillä ollut vaikutusta. Jatkossa en uskaltanut kertoa enää yhtä vapaasti. Olinhan saanut viestin, että yhteisöni jäsenenä olin sivuroolissa, en suinkaan pääosassa, kuten jokainen lapsi kaipaisi olevansa (olipa se mahdollista tai ei). Se sattui, mutta tuota tuskaa en osannut tuntea.
Pikemminkin tuskasta muodostui itsestäänselvyys, joka loi pohjan kaikille ihmissuhteilleni: Minä en saanut olla hankala ja vaativa. Minun piti tukea muita, hankalampia, tarpeineen ja päähänpistoineen. Ymmärtää loputtomiin.
Vaikka mielipiteeni ei vaikuttanut lapsuudessa, ei se siitä muuksi muuttunut. Sisäinen maailmankuvani sen sijaan muuttui vapautuneesta, leikkisästä ja oikeudenmukaisesta pakolliseen kärsimykseen, jossa oli aina jotain, mitä en halunnut, mutta oli vaan pakko. (Enkä nyt puhu ihmisen perusvelvollisuuksista hoitaa elämäänsä, vaan paljon suuremmasta ja laajemmasta ilmiöstä, ikäänkuin painajaismaisesta ynseyden vääristymästä.)
Koin, ettei minulla koskaan ollut täyttä arvoa eikä vapautta elää kuten halusin. Kohtasin tämän asian vasta aikuisena, eikä se silloinkaan ollut itsestänselvyys, vaan kovan työn takana.
Yksi värähtelevä kokonaisuus
Uskon mielen ja kehon vahvaan yhteyteen ja yhteistyöhön. Oikeastaan mitään muuta emme olekaan, kuin yksi värähtelevä kokonaisuus, joka elää ja hengittää menneitä ja nykyisiä kokemuksiaan joka hetki. Siksi myös uskon, että kun sisälleni oli patoutunut riittävästi epätoivoa ja epäoikeudenmukaisuutta, sairastuin.
Uskon, että tähän vaikutti hyvin moni asia minussa, kuten erityisherkkyys ja siihen liittyvät voimakkaat tunteet. Joku rämäpäisempi olisi vain porskuttanut, mutta minä tunsin liikaa. Tunsin voimattomuutta ja ettei mitään ole tehtävissä. Kun tunne kertyi todella suureksi, itkin yksin huoneessani. Ne kerrat olivat kuitenkin suhteellisen harvassa. Luontaisesti vain sinnittelin, en tiennyt, että itkukin on hyväksi.
Myös niinkin hassu asia kuin horoskooppimerkkini, kaksoset, ja siihen liittyvä luontainen kyky ilmaisuun, joka sitten oli niin voimakkaasti blokattuna, saattoi osaltaan vaikuttaa. Kanava, joka on voimakkaasti padottu ja tilkitty umpeen.
Alue, jonka kohdalta sairastuin, sijoittui solar plexus-shakran ytimeen, joka liittyy omaan voimaan ja sen uupumiseen. Koen sen kuvailevan minua erittäin hyvin: Minä luovutin, en jaksanut taistella. Syynä tähän oli pitkälti oma pelkoni: Olin pieni tyttö, ja tarvitsin vielä turvaa. Ostin sitä sopeutumalla ja kiltteydellä. Silloin se oli parasta, minkä tiesin.
Myöhemmin, nuorena aikuisena sairastuin vielä lisää
En ollut käytännössä enää lapsi, mutta nuo asiat, jotka minut sairastuttivat, liittyivät suoraan lapsuuteeni ja sieltä kumpuaviin ongelmiin, kuten puhumattomuus. Liekö siis ihme, että tällä kertaa sairauteni sijaitsi kurkkushakran kohdalla?
Elin yhä lapsuuttani “todeksi”, vaikka olin jo iso ja vapaa. Kärsin siitä, mutten nähnyt vaihtoehtoja.
Keho on viisas. Se pyrkii sairauksien kautta kertomaan meille tärkeitä asioita meistä itsestämme. Vasta kärsimyksen kautta uudet vaihtoehdot alkoivat piirtyä minunkin eteeni:
- Huomasin, että minullakin voi olla rajat, vaikkei ennen voinut.
- Huomasin, että olin ihmisenä täsmälleen yhtä tärkeä ja arvokas kuin kuka tahansa muu, olkoonkin kyseessä itse presidentti tai paavi.
- Vähitellen huomasin pelot ja automaatiot, jotka ohjasivat toimintaani. Kun kukaan muu ei enää pakottanut, pakotin itseäni, koska pelkäsin seistä suorassa ja olla se vahva ihminen, joka sisälläni piileksi.
Onnettomuuden lähde löytyy sisältä
Onneksi kaikkien meidän ylijoustavien ja -kilttien lasten ei tarvitse sairastua. Muita samasta lähtökohdasta kumpuavia ilmiöitä ovat riippuvuudet, onnettomuus ja siitä kumpuava loputon onnen etsintä asioista, ihmisistä ja elämyksistä, tyhjyyden tunne, rajojen puuttuminen, ihmissuhteet joissa annamme aina enemmän kuin saamme jne.
Jotkut vaihtavat työpaikkaa, kumppania tai asuntoa yhtenään ajatellen, että vielä se onni löytyy jostain. He eivät huomaa, että onnettomuuden lähde löytyy omista sisuksista. Kun onnettomuuden lähde paranee, onni voi löytyä pelkästä olemisesta ilman mitään ihmeitä. Omasta arvontunteesta, ilosta olla olemassa, pienistä hetkistä ja vapaudesta valita, tunteiden ja ajatusten tiedostamisesta ja sallimisesta.
Toipuminen
Yksi on kuitenkin varmaa: kaikesta voi toipua ja eheytyä. Mennyt on mennyttä, ja kun kohtelemme itseämme arvostaen nyt, se vähitellen korvaa ja parantaa nuo ajat, jolloin emme vielä osanneet.
Totuus on, että jokainen ihminen on kaikkea. Jokaisessa on luonnollisena osana myös vaikea puoli ja vaikeat tunteet. Kukaan ei ole vain helppo lapsi. Lopulta meidän onkin annettava anteeksi itsellemme, että piilotimme itsessämme toisen puolen.
Se on helppoa, kun ymmärrämme, että toimimme aina parhaamme mukaan. Kenties vasta juuri nyt on aika tulla kokonaiseksi. Kenties sen aika ei ollut vielä silloin, kun tarvitsimme ennen kaikkea ulkopuolista turvaa.
Toipuminen ja hankalan puolen integroiminen aikuisena on mahtavaa aikaa. Joskus siihen voi liittyä ylilyöntejä, mutta niitä on turha pelätä. Anna palaa! Elämäsi on sinun, ja sinä rokkaat!
Sairauksien metafyysiset merkitykset
Tiedän, että osa ihmisistä ei usko sairauksien metafyysisiin merkityksiin. Jos haluaisin vakuuttaa heidät, parasta olisi voida todistaa, kuinka paranin löydettyäni sairauksieni juurisyyn ja käsiteltyäni ongelmat, kuten koen tehneeni menestyksekkäästi viime vuosien varrella.
Valitettavasti en vieläkään ole täysin parantunut. Sairauteni ovat “parantumattomia”. Olen kuitenkin kokenut parantumisen osasia viime vuosien varrella, ja löytänyt kuin maagisesti pyrkimystäni edistäviä asioita. Itselleni tämä kuvastaa, että olen oikealla polulla. Matkani kuitenkin yhä jatkuu, vähään en tyydy! Sillä kaikki on mahdollista.
Lopulta asia on niinkin, että vaikka olisin jo täysin parantunut, aina osa ihmisistä tulisi pitämään syy-yhteyksiäni hatusta vedettynä. Eikä se haittaa. Minulle riittää, että tiedän itse, mihin uskon. Tiedän, mikä on minulle totta. Jos yksikin muu ihminen tuntee kirjoitukseni herättävän jotain heissä, se on plussaa.
Olen mm. kysynyt sairastuneilta elimiltäni, mikä niiden viesti minulle on – ja saanut selkeät vastaukset. Yksi vastauksista oli ilmaisu ja esiin tuleminen, joita harrastan nykyään melko rohkeasti. Kiitos sinulle, lukijani, sen mahdollistamisesta. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
