Yhteistyössä Asokotien (Asuntosäätiön Asumisoikeus) kanssa.
Teksti: Eija Hinkkala
Lämmin lähtöhalaus, hymy ja vilkutus turvatarkastuksen ohitettuasi. Sitten olet taas mennyt. Tullaksesi uudelleen. Ehkä viikkojen, ehkä vasta kuukausien kuluttua.
Mummun Muru.
Kurkussa jotain karheaa, silmäkulmissa kosteaa. Hämmentävä sekoitus rakkautta, iloa, ylpeyttä, haikeutta ja ikävää. Hienoista huoltakin. Selviätköhän nyt varmasti. Vaikka hyvin tiedän, että selviät. Neuvokas tyttö. ”Laitathan kuitenkin viestin, kun olet turvallisesti kotona.”
Kotisi on ollut syntymästäsi saakka satojen kilometrien päässä omastani. Olen kokenut lukemattomia ihania tulemisiasi sekä haikeita lähtemisiäsi.
Mummuuteeni kuuluu ikävä. Se, että katselen kuvaasi makkarin seinällä aina herätessäni ja ennen nukahtamistani. Se, että voin suojella sinua vain mielikuvissani. Se, että voin vain luottaa ja toivoa elämän kohtelevan sinua kauniisti.
En ole ollut mummu, joka on läsnä ja lähellä arjessasi. Mummu, jonka luokse voisit tulla spontaanisti milloin vain. Iloinesi ja huolinesi. Tulla hemmoteltavaksi laventelin ja mintun tuoksuisilla jalka- tai päähieronnoilla. Yökylään. Pelaamaan Skipboa. Herkuttelemaan ”mummun muussia” (kukkakaalimuussi), kalaa, porkkana-omppuraastetta ja tummalla suklaarouheella maustettua appelsiinirahkaa.
En ole ollut edes hyvä skype- tai puhelinmummu. En action-, elämys-, tavara- enkä juhlamummukaan.
Nykyisin olen välillä jopa tyhmä ja nolo mummu. Tiedän, että se kuuluu tuohon juuri alkaneeseen ”viralliseen teiniyteesi”, jonka edessä taidamme molemmat olla hieman hämmentyneitäkin.
Myönnän, että tuntui kummalliselta, kun tulit ensimmäisen kerran syksyllä koneesta ripsi- ja luomivärit silmissäsi. Kun näin somessa kuvan sinusta jonkun pojan kanssa. Kun yhteinen piirtäminen ja maalaaminen olikin yhtäkkiä tyhmää. Samoin hauskat mielikuvitusjuttumme. Laulaminen, tanssiminen ja uiminenkin. Kun ei oikein saa halailla – ei ainakaan muiden nähden – saati pitää kainalossa.
Mitä on tapahtunut? Missä on se mummun pisamakasvoinen aurinkoinen ja höpöttelevä pikkutyttö? Miten me nyt ollaan yhdessä?
Höh minä, ei mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Tai on sittenkin. Ihmisenä kasvamisen ihme. Kaukaa on vaikea muistaa, että et ole yhtä pieni kuin valokuvissa. Oikeasti kasvat koko ajan. Pikkutytöstä on tullut taas ihan pikkaisen isompi. Joka kerta.
Pisamasi ovat tallella, myös se aurinkoinen ja höpöttelevä tyttö pakollisen ajoittaisen joojooemmätiiämitäväliä-suojauksen alla.
Eiköhän me siis vain olla ja opita. Yhdessä. Vähän ehkä uudella tavalla. Joka kerta kasvuharppauksiesi mukaan.
Opimme molemmat toisiltamme ja toisistamme. Uskon kuitenkin, että opin sinulta paljon enemmän kuin sinä ikinä minulta.
Sain siitä riemullisen todisteen saadessani kuunnella päiväretkellämme ajatusmaailmaani avartavia keskusteluja sinun ja kaverisi välillä. Miten viisaita ja ja syvällisiä teemoja te sivusittekaan kaiken muun puhetulvan välissä. Vaikkapa välittämisestä.
Omat vanhemmat ja isovanhemmat huolehtivat kuulemma liikaa, pitävät teitä välillä aivan viisivuotiaina. Mutta toisaalta eivät kuulemma kuitenkaan välitä.
Pisti mummunkin miettimään. Miten välittää uudella tavalla? Ja miten näyttää, että välittää? Milloin puuttua? Milloin olla puuttumatta? Juttelimme sitten yhdessäkin välittämisestä ja vanhempien asettamista ärsyttävistä rajoista sekä niiden merkityksestä.
Mummun sydämen seudulla hyrisi ihanasti, kun kaverin mielestä kaikki mummut ovat vanhanaikaisia ja sinä aamupalapöydässä tokaisit: ”Katso nyt tätä mummun kotia, onko muka vanhanaikaista?”
Hyrisi myös, kun kerroit meidän askarrelleen koko edellisen illan unelmakarttoja ja kaverin kommentti oli, että ”vähänkö siisti mummu”.
Jos jotain toivon, niin sitä, että voisin olla sinulle ”siisti mummu”. Ja sitä, ettei lämmin yhteytemme katkea, vaikka sinä kasvat. Ei, vaikka mummukin välillä vähän kipuilee, kuinka aika hurahtaa tapaamisiemme välillä.
Toivon olevani mummu, jolta saat tavaroiden ja rahan sijaan aikaa, huolenpitoa sekä lämmintä läsnäoloa aina silloin, kun olet luonani. Mummu, jonka kanssa voit nauraa, hassutella ja tehdä salaa ”meidän juttuja”. Jolle voit puhua vaikeistakin asioista. Joka kuulee ja kuuntelee – katsoo sinua pehmein silmin.
Toivon olevani mummu, jonka tiedät välittävän ja rakastavan. Aina. Vaikka ei nähtäisikään usein.
Kotisi on satojen kilometrien päässä omastani, mutta haluan vielä sanoa sinulle, että kotisi on aina siellä, missä sydämesi on.
Rakkaudella
Eija-mummusi
”Me Asokodeilla uskomme, että onnella on osoite. Tiedämme, että asumisoikeusjärjestelmä on turvallinen pitkäaikaisen asumisen muoto. Omistamme noin 16 500 asumisoikeusasuntoa 31 paikkakunnalla. Toiminta perustuu jatkuvaan kehittymiseen sekä hyvien asumispalveluiden tuottamiseen yhdessä huolella valittujen kumppaneiden kanssa.”
