Mistä köyhän perheen lapsi saa unelmoida? Voiko hän pyytää liikaa ja kohtuuttomasti?

Julkaisimme Hidasta elämää -sivustolla muutamia suomalaisten vähävaraisten nuorten toiveita, haaveita ja unelmia, joita Hope ry oli kerännyt Toivon päivä -kampanjaan (kampanja on jo ohi, mutta toiveita voi vielä lukea täältä.)

Moni nuori toivoi yksinkertaisia asioita: että olisi ruokaa joka päivälle, että saisi joskus uunilohta ja perunamuussia tai että saisi kengät. Moni uskalsi haaveilla myös isommista asioista: tietokoneesta, ulkomaanmatkasta, omakotitalosta tai ajokortista.

Juttua seuraavassa keskustelussa jotkin kommentoijat pahoittivat mielensä jälkimmäisistä unelmista: Kuinka voi toivoa noin isoja asioita, kun ei edes itsellä ole varaa tuollaiseen? Eihän omillakaan lapsilla ole mahdollisuutta tuollaiseen. Kommenteista tuli sellainen mielikuva, että vähävaraisten nuorten pitäisi tyytyä vähempään kuin muut. Uunilohta voi vielä toivoa, mutta Pleikkarista haaveileminen on liikaa.

Meidän ei tarvitse mennä montaa sukupolvea taaksepäin, kun sodan jälkeinen pula-aika opetti meille suomalaisille, mikä on suomalaisen toiveiden raja. Vuonna 1942 unelmien raja meni perunassa, kun jopa perunaa jouduttiin säännöstelemään. Unelmakarttakirja-verkkokurssia yli 5 000 suomalaiselle vetäneenä olen huomannut, että raja ei ole enää perunassa, mutta raja on edelleen olemassa. Ja tuo raja on yllättävän ahdas.

Nykyään me suomalaiset katsomme ihastellen ja jopa kadehtien länsinaapuriamme: on Ikeat, on maailmanlaajuiset vaateketjut, menestyneet artistit ja jopa makeistehtaat, jotka levittävät salmiakin ilosanomaa! Miten ne tuon tekevät, miksi suomalaisilta mikään ei onnistu? Ehkäpä vastaus on siinä, että silloin, kun suomalainen on haaveillut perunasta, ruotsalainen on haaveillut maailmanvalloituksesta. Ja siitä ei ole kauan.

Nykynuoret ovat toisenlaisessa tilanteessa: he uskaltavat unelmoida ja haaveilla. Ei sillä ole väliä, voiko haaveita nyt toteuttaa, pointti on siinä, että uskaltaa ajatella suuremmin kuin tämän hetken mahdollisuudet näyttävät. Niinhän tekivät myös uudet jääkiekon maailmanmestarimiehet: uskoivat siihen, mihin kukaan muu ei uskonut. Ilman uskallusta haaveilla isosti, ei synny isoja tekoja.

Sen sijaan että pyytäisimme lapsia ja nuoria haaveilemaan kohtuullisemmin, nöyremmin ja pienemmin, kannustetaan heitä haaveilemaan isommin, rohkeammin ja avarakatseisemmin. Sillä jokainen rohkea ajatus muuttaa jotain: Suomessa köyhän perheen lapsi pystyy mihin tahansa, kun hänet saa uskomaan, että KYLLÄ, SINULLA ON MAHDOLLISUUS. Ehkei vähävaraisessa perheessä aina vanhempien usko ja voimat riitä kannustamaan lasta ja nuorta uskomaan mahdollisuuksiinsa, siksi on tärkeää, että muut ympärillä olevat aikuiset sanovat lapsille ja nuorille:

Mahtavaa! Kerro lisää toiveistasi.

Jos et heti saa, mitä toivot ja asia on sinulle tärkeä, anna tulevaisuudelle mahdollisuus tehdä toiveistasi totta.

Kun arvioit, mikä on mahdollista, katso eteenpäin, älä taaksepäin tai alaspäin.

Jos jollain muullakin on mahdollisuus, sinullakin tulee olemaan.

Sinä olet kaiken sen arvoinen, mitä pyydät.

Voinko auttaa sinua? Ehken voi toteuttaa juuri nyt isointa toivettasi, mutta saatan pystyä auttamaan pienemmissä.

Annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuus ajatella ja toivoa meitä rohkeammin. Se ei ole meiltä pois.