Mitä haavoittuvaisuus tarkoittaa ja miksi se on niin tärkeää rakkaudessa?
Jokainen meistä on haavoittuvainen ja jokainen meistä yrittää erilaisin tavoin peittää haavoittuvaisuuttaan.
Peittäminen on periaatteessa hyvä, sillä muuten ottaisimme siipeemme kestämättömällä tavalla vastoinkäymisistä, jotka ylittävät kykymme käsitellä uhkaa, surua, vihaa, turvattomuutta, hylätyksitulemisen kauhua (ja voit jatkaa listaa loputtomiin, vain mielikuvityksesi on rajana).
Haavoittuvaisuuden peittäminen ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olet haavoittuvainen: hauraan vahva sinä. Sinussa on monia puolia ja osa sinusta kuvittelee toisen osan olevan jollakin tavalla häpeäksi sinulle ja riski sille, että voisit olla rakastettu, hyväksytty ja sinulla olisi lupa kuulua joukkoon. Rakkauteen, ystävyyteen, yhteisöön.
Tästä seuraa, että sisäinen maailmasi on haavoittuvaisuuden ja haavoittuvaisuuden häpeän pelikenttä. Et siis pysty päättämään tietoisesti, milloin peität haavoittuvaisuutesi toimintakykysi turvaamiseksi ja milloin taas olisi aika päästää ystävällismielinen ja rakastava katse fasadien läpi.
Osittain toki, mutta pääosin ei sitten kuitenkaan.
Monilla muilla elämänalueilla haavoittuvaisuuden peittäminen ei haittaa toimintaasi muiden ihmisten kanssa. Päinvastoin, se saattaa joskus jopa helpottaa asioita, sillä olisi raskasta olla täysin paljas kaikkialla ja kaikkien kanssa. Tarvitset suojia ja rooleja kokeaksesi sisäistä turvan tunnetta kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa, joita päivittäin kohtaat.
Mutta ei rakkaudessa. Rakkaus on kohtaamista. Kohtaaminen on aina syvempää ja todempaa, kun siinä ollaan auki. Itseasiassa kohtaamisen kokemus syntyy, kun haavoittuvaisuus kohtaa haavoittuvaisuutta: kun avonaisuus ja paljaus kohtaa avonaisuutta ja paljautta.
Se on nähdyksi ja kuulluksi tulemisen edellytys: et voi nähdä etkä kuulla ihmistä, joka on piilossa defenssiensa, rooliensa ja suojiensa takana. Sieltä on myös vaikea nähdä sinua, eli sinäkään et voi saada kokemusta, että tulisit nähdyksi. Olette toisillenne kuin peililasien takaa neuvottelevat rikostutkijat.
Se ei ole rakkautta.
Haavoittuvaisuus on siis teoriassa maailman kauneinta ja ajatus kahden haavoittuvaisuuden kohtaamisesta suloisinta ikinä. Mäkin haluan.
Jos se olisi helppoa, et tarvitsisi suojia. Mäkin voisin. Ja sä ja sun kaveri. Ei olisi olemassa defensseja, suojamuureja, ihmissuhdepelejä, yrityksiä kontrolloida, ei rooleja, ei fasadeja. Olisimme kaikki paljaita toisillemme.
Mutta haavoittuvuutensa paljastaminen on äärimmäinen rohkeusteko. Se ansaitaan ja se on lahja, joka annetaan niille, jotka sen ansaitsevat. Se on merkki siitä, että olet uskomattoman vahva ja tunnet itsesi ja sisäisen maailmasi niin hyvin, että sinulla on siihen varaa. Se on merkki siitä, etteivät häpeä ja pelko kuljeta sinua – vaikka et niistä kummastakaan koskaan pääse lopullisesti eroon.
Silloin olet kykenevä kohtaamaan rakkaudessa, uskaltautumaan suhteeseen, jossa haavoittuvaisuus voi kohdata haavoittuvaisuutta. Silloin kohtaaminen vain syvenee. Niin kahden välillä, kuin suhteessa sinuun itseesi. Se on paikka, jossa rakkautesi voi kasvaa kaikkiin suuntiin potenssiin miljoona ja enemmän.
Kunnioita ja vaali sitä. Se on hetki ikuisuudessa.
***
Enemmän haavottuvaisuudesta, pelosta ja rakkaudesta Keiju Vihreäsalon kirjassa “Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kirjassa pohditaan, mitä on rakkaus ja tarkastellaan, minkälaiset asiat estävät meitä kohtaamasta toisiamme rakkaudessa. Kirja on ilmestynyt lokakuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa.
