Tarina kertoo, että analyyttisen psykologian perustaja Carl Gustav Jung halusi tutustua sellaisen ihmisen psyykeen, joka on vielä mahdollisimman alkuperäinen ja turmeltumaton. Hän matkusti retkikuntineen Afrikkaan tutustumaan paikalliseen heimoon.
Heimon asuinsijoille pääsi vain jalan ja matkan oli määrä kestää useamman päivän, joten Jung pestasi paikallisia kantamaan retkikunnan tarvikkeet.
Käveltyään puoli tuntia, kantajina toimivat alkuasukkaat pysähtyivät eivätkä suostuneet liikahtamaan. Tulkkien avulla saatiin selitys heidän outoon käyttäytymiseensä: he eivät voineet jatkaa matkaa, sillä heidän piti odottaa sielujaan. Nämä ihmiset elivät niin kiinteässä yhteydessä sieluunsa, että tunnistivat kun se uhkasi jäädä matkasta.
Monilla meistä sieluyhteys pätkii
Nykypäivän kiivastahtinen elämänmeno vaatii veronsa. Tehdään hulluna töitä, suoritetaan päivästä toiseen ja jahdataan unelmaa, jonka toivotaan täyttävän sisällä vellova tyhjyyden tunne.
Olen joskus kursseja pitäessäni piirtänyt kuvan nykypäivän ihmisestä: meillä on valtava pää ja pikkuruinen tikku-ukon vartalo. Teknologian luvattu maa Suomi tuntuu olevan täynnä ihmisiä, jotka asuvat päässään ja viettävät enemmän aikaa älypuhelimen, tabletin, tietokoneen ja pelikonsolin ääressä kuin toistensa kanssa tai itseään kuunnellen. Sielu-poloinen koittaa hienovaraisesti tavoittaa vauhtisokeuteen ja informaatioähkyyn sairastunutta.
Tätä peliä voi jatkua pitkäänkin, kunnes tulee stoppi. Ihminen ei voi elää irrallaan sielustaan loputtomiin ilman seurauksia. Sielun hienovarainen kuiskaus on muuttunut pakottavaksi viestiksi, jonka perässä on huutomerkki. Se voi ilmetä loppuun palamisena, mielenterveysongelmina tai muuna sairastumisena.
Valitettavaa on se, että kaikki meistä eivät silloinkaan pysähdy kuuntelemaan ja tee tarvittavia elämänmuutoksia. Pelko ja itsensä rakastamisen vaikeus saavat jatkamaan sielutonta menoa.
Sielun kuunteleminen vaatii rohkeutta
Sielu ei päästä meitä aina helpolla, vaan usuttaa meidät tekemään asioita, joista saattaa aiheutua tilapäinen kaaos. Ihminen, joka ryhtyy vihdoin kuuntelemaan itseään alkaakin yhtäkkiä keikuttamaan venettä. Siinä saattavat tippua matkasta monet ihmiset ja asiat, jotka ovat kenties tuoneet elämään turvallisuuden tunnetta, mutta eivät enää edistä aidon itsen ja omannäköisen elämän kukkaan puhkeamista.
Ominta itseään etsivä ihminen hakee rajojaan joskus yliampuvallakin tavalla opetellessaan sanomaan kyllä ja ei sen mukaan, mitä oma sydän sanoo sen sijaan, että toimisi kuin marionetti ulkopuolelta tulevien odotusten mukaisesti.
Se on monelle kriisin paikka, mutta tuo kriisi on elettävä läpi jos haluaa elää sovussa itsensä kanssa. Vaihtoehtona on sielun äänen vaientaminen, itsen tukahduttaminen ja säästöliekillä eletty elämä.
Sielu on ajaton, joten se voi odottaa heräämistämme vaikka kuinka pitkään. Maailmanmenoa katsellessani mietin kuitenkin, onko meillä ihmisillä enää aikaa tuhlattavaksi? Miltä elämä tällä pallolla näyttäisi ja tuntuisi, jos jokainen meistä eläisi yhteydessä ydinolemukseensa, itseään ja muita arvostaen?
