Opettajan lantio keinui pehmeästi hänen kävellessään salin poikki, kasvoilla oli kujeileva flirtti. Hän oli pukeutunut vartalonmyötäisiin vaatteisiin, jotka toivat esiin hänen muhkeat reitensä ja hieman pömpöttävän vatsansa. Ylävartalo oli selkeästi pienempi kuin alavartalo. Burleskiopettaja kantoi itsensä uskomattoman sensuellisti. Hänellä oli myös meille kurssilaisille sääntö: ”Täällä ei sitten pyydellä mitään anteeksi!”.
Mietin myöhemmin, miksi tuo sääntö ei päde myös oikeassa elämässä? Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi pyytää muilta anteeksi sitä, kuka on ja miltä näyttää! Olemme nykyisin niin aivopestyjä olemaan tyytymättömiä itseemme, että se on jo traagista – edes miehet eivät säästy ulkonäköpaineilta. Nykyinen kauneuskäsityksemme on johtanut siihen, että ihailemme kehoja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.
Me näemme sellaisia jatkuvasti mediassa ja somessa – loppuun asti hiottuja kuvia, joissa on täydellinen valo, luonnoton asento, ja jotka on vielä siloteltu kuvankäsittelyohjelmassa täydellisiksi. Ei kai siis ole ihme, että meistä joka toisella tuntuu olevan vinksahtanut kehonkuva, koska vertailemme itseämme mahdottomaan – naisiin, joista kenelläkään ei muka ole selluliittia.
Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole vain ylipainoisten yksinoikeus. Myös hoikat ja normaalin kokoiset löytävät poikkeuksetta jotain moitittavaa itsestään. Milloin on liian isot reidet, milloin liian pienet tissit, vatsa on liian iso, peppu on liian pieni (koska nykyisin on muotia iso takalisto). Ja pitäisi olla vielä timmikin!
Voisi luulla, että kiinteät ja lihaksikkaat ihmiset olisivat sitten itseensä tyytyväisiä – hehän elävät monen unelmaa. Moni ihailee fitness-kilpailijaa siinä kisakunnossa, kun hänet nähdään lavalla sen hetken ajan, kun hän on rääkännyt itsensä luonnottoman kuivaksi, jotta lihakset erottuvat, ja joka on niin nälkäinen, ettei eteensä meinaa nähdä. Myös kuvauksia varten otetaan tehokuureja.
Mutta fitness-harrastaja ja -urheilija se vasta syynääkin omaa kehoansa, millimetrin tarkkuudella! Hän näkee peilissä sen, että vielä pitäisi saada lisää pyöreyttä olkapäihin tai reisiin. Ehkä leveämpi selkä olisi bodarille se lippu palkintokorokkeelle. Pakaroita pitäisi saada isommiksi ja rasvaa puoli senttiä pois vyötäröltä. He eivät keskity siihen, mitä ovat saaneet aikaiseksi, vaan siihen, mitä vielä puuttuu. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen”, on heidän mottonsa. Mutta miten ihmeessä omista pakaroista voi tulla koko elämän keskipiste? Missä on ilo!
Minullakin on pitkä ja iloton historia kehoni kanssa. Lukioaikoina sairastuin syömishäiriöön, mistä paranin itsekseni kuin ihmeen kaupalla. Sen seurauksena minulle jäi kuitenkin muutama kilo ylimääräistä, vaikka olin yhä normaalipainoinen. Eräs miespuolinen koulukaverini totesi silloin, että voisin olla tosi kaunis, jos olisin hoikempi. Sittemmin minusta tulikin hoikka ja timmi, koska hurahdin himokuntoilijaksi. Sain usein kuulla olevani kaunis. Uskoinko? En. Olin yhä huolissani siitä, olisinko riittävän hoikka ja kaunis. Omasta mielestäni minulla oli aina se pari kiloa liikaa, joten en koskaan voinut olla täysin tyytyväinen itseeni.
Syömishäiriön aikaan päähäni oli iskostunut kaloritaulukko, jonka ansiosta tiesin yhä jokaisen suupalani energiamäärän. Vahdin painoani, ja kuntosaleilla työskennellessäni mittailin jatkuvasti rasvaprosenttiani, kunnes aloin nähdä prosentit jo omin silmin peilin kautta. Pystyin valehtelematta arvioimaan myös painoni puolen kilon tarkkuudella ilman vaakaa. En tajunnut silloin, ettei painollani, lihasmassallani tai rasvaprosentilla ollut mitään tekemistä itsetuntoni paranemisen, ja siten todellisen hyvinvointini kanssa.
Muodollisesti pätevä, mutta onneton
On haastavaa olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Jostain syystä ihmiset nykyisin katsovat, että heillä olisi lupa kommentoida toisen ulkonäköä, hyvällä tai pahalla. Itse aloin jossain vaiheessa inhota sitä, että kehoani jatkuvasti arvioitiin ja kommentoitiin, vaikka palaute olikin positiivista. Olin niin paljon muutakin kuin kehoni! Pahimmat säröt sieluunsa saa, jos kommentit ovat negatiivista, tai jos ei tule nähdyksi ollenkaan.
On helppo kokea itsetunnon kolhiintumista esimerkiksi sinkkumarkkinoilla, jossa joutuu jatkuvasti laittamaan itsensä alttiiksi sille, kelpuutetaanko jatkoon. Tinderissä vaikutus pitäisi tehdä parissa sekunnissa ilman, että on mahdollisuutta näyttää, kuinka hieno persoona on. Ensivaikutelmalla on suuri painoarvo ja silloin tulee helposti ajateltua, että vain ulkonäöllä on väliä. Onneksi se ei kuitenkaan mene niin, että vain hoikat ja timmit löytävät kumppanin ja muut eivät. Valintaan vaikuttavat niin monet muutkin asiat.
Toisaalta jotkut taas suorastaan janoavat somessa hyväksytyksi tulemista ja koettavat pönkittää itsetuntoaan tykkäysten määrän mukaan. Saatetaan luulla, että hoikkuus olisi synonyymi onnellisuudelle ja lihaksikkuus menestykselle. Että kun mahtuu tiettyyn muottiin, niin saa suosiota, rahaa ja rakkautta – siltähän monen julkkiksenkin elämä ulospäin näyttää. Mutta mikään ulkoapäin tuleva pönkitys ei tule kestämään aikaa.
Ulkoapäin tuleva onnentunne on katoavaista. Minuakin kehut lämmittivät hetken, mutta eivät tehneet onnelliseksi. Nyt, kun olen keski-ikäinen ja lihonut ainakin ne pari pelottavaa kiloa, olen itsevarmempi kuin koskaan aiemmin. Se aika, jonka olen laittanut sisäisen kauneuteni vahvistamiseen, on ollut tuhat kertaa palkitsevampaa, kuin ulkoisen kauneuden vatvominen.
Oma itsetuntoni ja itseluottamukseni alkoi kohentua sen myötä, kun aloin kehittää itseäni henkisesti, sekä sen ansiosta, että aloin tehdä asioita, jotka ruokkivat sisäistä maailmaani. Kun ennen suhtauduin intohimoisesti jääkaappini sisältöön, nyt suhtaudun intohimoisesti elämään. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu järjettömältä, että olen kuluttanut elämästäni niin paljon aikaa ulkonäköni murehtimiseen. Nyt olen päättänyt hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Olen kirjailija, enkä aio osallistua fitness-kisoihin. Sitäpaitsi elämäni on ihan liian mielenkiintoista rajoittaakseni sitä jokaisen suupalan vuoksi!
Kukapa ei silti haluaisi olla kaunis. Mutta silloin, kun elämässä tulee keskityttyä pelkästään kehon puunaamiseen, elämä jää ontoksi. Ihannetilanne olisi se, että keho, mieli ja sielu ovat tasapainossa. Jos on tyytymätön omaan painoonsa, ei viihdy omissa nahoissaan, on huono olo, terveys reistaa eikä keho toimi niin kuin pitäisi, niin sille kannattaa tehdä jotain. Mutta ei siksi, että saisi muiden hyväksynnän, vaan siksi, että saisi itsensä hyväksynnän.
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin itsekin, että vain tiettyyn muottiin mahtuvat ovat ”hyvännäköisiä”, ja ”oikeanlaisia”, mutta olen alkanut huomaamaan, miten kauniita erilaiset kehot ovat. Burleskiopettaja oli loistava esimerkki siitä, miten itsensä voi kantaa ilolla ja ylpeydellä. Siksi tuntuu todella surulliselta, miten niin moni nainen häpeää itseään täysin syyttä.
Ehkä nykyajan kapinallinen onkin sellainen, joka ei suostu pyytämään anteeksi sitä, että on normaali nainen selluliitteineen ja epäsymmetrisisyyksineen? Ehkä anarkismia on se, että ihminen hyväksyy itsenä sellaisena kuin on riippumatta siitä, käykö kehoihanne yhteen ympäröivien ihanteiden mukaan?
Kaija Kookin laulaa: ”Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvii lupaa keneltäkään. Oot liian kaunis häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää. Joten anna mennä, joten anna mennä. Kaunis rietas onnellinen, kaunis rietas onnellinen.” (Sanoitus Saara Törmä)
Kaija Koo EI laula ”kaunis, timmi, onnellinen”.
Millainen suhde sinulla on omaan kehoosi? Jaa kokemuksesi HIDASTA ELÄMÄÄ -KESKUSTELUALUEELLA.
