Saattelin hiljattain läheisen ihmisen viimeiselle matkalleen. Paikalla paljon tuttuja tuttuja vuosikymmenten varrelta.
Tilaisuus oli kaunis, kerrottiin muistoja ja katseltiin kuvia hänen lapsuudestaan aina näihin päiviin asti. Jutustelua kanssasaattajien kanssa ja herkistynyttä tunnelmaa. Juuri niinkuin muistojuhlissa usein on tapana. Silti jokin tuntuu tällä kertaa erilaiselta.
Muistelen, miten usein aiemmin tutun ihmisen poismeno on vahvistanut omaa elossa olon tunnetta. Tällä kertaa ajan rajallisuuden hyväksyntä on kasvanut mielessäni, eikä tarvetta kontrastin luomiseen tunnu olevan, toisin kuin nuorempana, jolloin kuolemattomuus oli tiedostamaton oletus.
Tunnistan tuon tunteen kuuluvan omaan vanhenemiseeni. Poismenneen elämänkaaren muistelu nostaa pintaan kysymyksen. Mikä onkaan tämän kaiken merkitys? Kun rajallisuus on totta ja väistämätöntä, mikä on kaiken tämän merkitys?
Ulkona sitten poismenneen veli tulee luokseni, halaa ja tervehtii. “Suoraan sanottuna, Jukka, en tuntenut sinua. Mitä kuuluu?”
Hän katsoo silmiin, on läsnä ja kytkeytynyt elämän virtaan. Tulee vahva tunne, että hän tarkoittaa mitä sanoo, sillä sanoista läikehtii lämpö. Hän on ihminen ihmiselle.
Oivallus nousee mieleeni; läheisyys on läheisyyttä elämän virrassa. Siellä kohtaamme aidosti.
Ymmärrän, että elämän syksyssä värit voimistuvat ja lämmön huomaa herkemmin, kun se ei ole itsestäänselvyys. Syksyn tunnelma on vahva, elämän virtakin on jo tutumpi. Merkitys on kohtaamisissa, muuta ei tarvita.
Kiitän mielessäni ystävää ja veljeään tästä hetkestä ja oivalluksesta. Veljekset kuin ilvekset, tulevat lähelle ja jäävät mieleen.
