Kymmeniä ja kymmeniä särkyneitä sydämiä, surullisia tarinoita rakkaudesta. Päättyneitä rakkauksia, romahtaneita unelmia. Odotuksia, jotka eivät kohdanneet. Toiveita, joilta katosi pohja. Tunne, joka vedettiin jalkojen alta. Pettymystä siitä, että se mitä rakennettiin vuosia, ei kestänytkään elinikää.
Luen kertomuksia särkyneistä rakkauksista – ja rakkauksista jotka eivät koskaan ehkä edes alkaneet.
Näitä tosielämän kertomuksia lukiessani jään miettimään, miltä tuntuisi rakastaa, jos jokainen rakkaus olisikin totta? Ettei rakkauden onnistumista arvioisikaan siltä pohjalta, kestikö se loppuiän. Ettei sitä määriteltäisikään lopputuloksesta käsin.
Mitäpä, jos jokainen kokemasi rakkaus olisi yhtä totta, yhtä oikeaa, yhtä lailla omalla paikallaan tarkoituksenmukaista?
Sillä me osaamme rakastaa juuri niin hyvin ja siitä kohdasta käsin, missä me kulloinkin olemme. Ja me yritämme tosissamme, ja juuri niin hyvin kuin sen hetkisillä resursseillamme osaamme.
En tunne lopulta ketään, joka tietoisesti valitsisi rakastaa huonosti, vain hetken, ja välinpitämättömästi. Mutta tunnen paljonkin ihmisiä, jotka pelkäävät rakkautta ja siksi jarruttavat rakkaudessa. Tunnen ihmisiä, joilla on pelkoja ja tunteita, jotka tekevät rakastamisesta vaikeaa. Ihmisiä, jotka unelmoivat suuresta rakkaudesta, mutta väistelevät rakkautta, jos se näyttää lähestyvän.
Ja hekin, myös he, rakastavat niin hyvin kuin he osaavat. Mutta kaikki rakkaudessa ei ole osaamisen alueella.
Se, mitä tuomme rakkauteen tiedostamattamme ja omissa haavoissamme – se on se osa-alue rakkaudessa, jota elämme rakkauteen, vaikkemme haluaisi. Vaikka haluaisimme osata paremmin, rakastaa rohkeammin, rakastaa kokonaisemmin.
Ja jokainen rakkaus, joka ikinen kesken jäänyt huuma ja lento, jokainen niistä antaa mahdollisuuden itselle nähdä oma haavansa, oma tiedostamaton maailmansa, kaiken sen, mitä tuomme rakkauteen, vaikka niin kovasti haluaisimme vain rakkautta. Kestävää, elinikäistä, kaunista rakkautta täynnä toisen kunnioitusta, arvostusta, toisen näkemistä. Suurinta hellyyttä ja arvonantoa.
Mitä jos jokainen rakkautesi olisi yhtä totta? Myös se, josta jälkeenpäin ajattelit, että se oli suurin erehdyksesi. Mitä opit siitä rakkaudesta – itsestäsi, ei siitä toisesta? Jospa rakkaus tarjosi sinulle mahdollisuuden nähdä itsesi, katsoa sinua ja oppia jotain sinusta. Jotta osaisit rakastaa kokonaisemmin, rohkeammin ja ehjästi. Sitten seuraavalla kerralla.
Rakkaus on päättynyt. Se on särkynyt. Mutta mitäpä jos kaikki onkin hyvin? Ja olet lähempänä sinua kuin koskaan ennen.
