Kun katsoin sitä miestä silmiin, aika ja paikka hävisivät. Siirryin iäisyyteen, jossa kaikki oli kirkasta ja selvää. Tuntematta häntä lainkaan tunsin hänet jo läpikotaisin. Siinähän sinä oletkin. Elämäni mies.
Tunne oli merkillinen ja minulle vieras. En ollut koskaan aiemmin tuntenut näin. Minulla ei ollut tapana ihastua vieraisiin ihmisiin — lämpenen uusille ihmisille hyvin hitaasti. Ja silti: rakastuin heti.
Tai olikohan se edes rakkautta? Kaikki vain avautui silmieni edessä. Tyyni, rauhallinen, kiihkoton varmuus siitä, että etsintäni oli loppunut. Oli alkamassa uusi aikakausi.
Niinhän minä luulin. Suhteesta ei koskaan tullut mitään. Tutustuimme, ystävystyimme, viihdyimme yhdessä. Jännitettä, vetoa, sähköä ilmassa. Ei mitään muuta.
En ole kokemuksineni ainoa. Eräällä pitämälläni kurssilla osallistujat saivat esittäytyessään kertoa särkyneiden rakkauksiensa tarinat. Kuulin vastaavia kertomuksia loputtoman määrän. Yhä vain uusia versioita varmuudesta, sielunkumppanuudesta, kohtaamisesta vailla vertaa. Jokin vain loksahti paikalleen. Kuin palapeli. Kaksoisliekki. Kun tietää sanomatta, mitä toinen ajattelee. Mikään ei voisi mennä pieleen.
Ja silti, kaikki oli mennyt pieleen. Sillä, ettei mitään tapahdu, sillä että ei päästä alkua pidemmälle, sillä että arjesta ei selvitä, sillä että loukataan verisesti ja ettei lopputulos olekaan kaunista katseltavaa. Alun varmuus ei tarkoittanutkaan sitä, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Alun ja lopun välinen ristiriita on tyrmäävä. Sietämätön. Vaikeasti käsiteltävä. Miksi? Miksi alun lupaus ei ollut lopun totuus?
Minäkin uskoin alkuun pitkään. Pitempään kuin olisi pitänyt. Irrotin otteeni odotuksesta hitaasti, sillä kirkas varma tunne oli luonut odotushorisontin, jossa viipyilin pitkään. En osannut uskoa, ettei mies olisi Se Oikea.
Jos mies ei ollut Se Oikea, oliko hän Se Väärä?
Rakkaudesta puhuttaessa meillä menee helposti sekaisin rakastumisen ja rakastamisen käsitteet. Kun ajattelemme rakkautta, ajattelemme helposti rakastumista. Huumaa, varmuutta, kaiken muun katoamista, dyadia. Ihoja, jotka ovat toistensa voimasta pehmeitä ja voittamattomia.
Mutta rakkaus toteutuu hetkessä. Jatkumona, jokaisessa hetkessä. Päätös tehdään jokaisessa hetkessä – ei ainoastaan alussa ja lopussa. Alun varmuus sai minut epätarkkaavaiseksi nykyhetken ja sen todistusaineiston suhteen. Teki sokeaksi teoille ja sanoille, joita en olisi sietänyt, jollen olisi kuunnellut, nähnyt ja kokenut niitä alun varmuuden läpi.
Alun jälkeen päättelin lopun, enkä ollut hereillä hetkinä siinä välissä.
Hän oli se oikea. Se oikea näyttämään tien jonnekin, jonne kuljin jonkun toisen kanssa.
Se Oikea on hän, johon rakastut oikeista syistä. Itsellesi valehtelematta ja kirkkaana. Se Oikea on hän, jonka kanssa rakastuminen syvenee rakkaudeksi. Se Oikea on hän, jonka kanssa onnistutte toisianne kunnioittaen kasvamaan yhdessä, toisianne tukien mutta toistenne puolesta elämättä. Se Oikea on hän, jonka kanssa juot aamukahvisi. Hän, jolle sanot hyvää yötä. Hän, joka on unelmaa ja mielikuvaa todellisempi. Lämmin ja hengittävä, ja silti kuin olisi liian hyvää ollakseen totta. Sellaisena kuin on. Mitään muuttamatta.
***
Teksti on julkaistu myös HIMA Happiness-konseptin sivuilla.
