Istun Otaniemen isossa luentosalissa kuuntelemassa Esa Saarisen jokakeväistä luentosarjaa (SuurSuositus!), kun hän kiteyttää: ”Ihmisen tunne omasta arvostaan elämän kullakin hetkellä on hämmästyttävän häilyvä. Eikä ihmisen omaa kokemustaan omasta arvostaan voi koskaan nähdä päältä. Ulkokuori voi kovin helposti pettää.” Katson omissa syvissä mietteissään kuuntelevaa miestä vieressäni, ja tunnen suunnatonta hellyyttä samalla kun kirjailen lausetta vihkoon, jonka lapsi oli koristellut hevosenkuvilla. ”Mä laitan äiti näitä tähän, kun sä tykkäät niin paljon noista.”
Joitain vuosia sitten uskoin, että jos olen täysin ja kokonaan vapaa ja turvassa itsessäni, muiden mielipiteet eivät enää vaikuta. Nyt ajattelen vähän toisin – jos olen niin turvassa, etteivät muiden ihmisten mielipiteet enää vaikuta, en ole enää kontaktissa elämään – ja niihin toisiin. Ehkei kaikkien mielipiteillä olekaan väliä, mutta tärkeimpien ihmisten mielipiteillä takuulla on.
Yksinkertaistettuna “Älä välitä, mitä muut ajattelevat”, on ehkä aivan täyshuono neuvo. Totta kai välitän. Haluan välittää. Se tekee minusta ihmisen. Saa minut kiinnostuneemmaksi siitä, teenkö oikeasti oikeita asioita. Sellaisia, jotka luovat isompaa hyvää myös muille kuin vain itselleni. Se, että välitän, mitä muut ajattelevat, auttaa muistamaan, etteivät elämäni olennaiset kokonaisuudet suinkaan ole ulkopuolellani, vaan että olen osa niitä, niiden sisällä. Vaikuttamassa siihen, miten kauniisti elämän ihmeet voivat ilmentyä.
Arvokkuuden tunne syntyy pienissä teoissa. Häivähtävissä. Tutun kahvilanpitäjän silmien hymyssä, kun haen aamukahvini. Miehen koskettaessa minua lempeästi sydämen paikkaan, lapaluiden väliin. Lapsen kehon painautuessa vatsaani vasten kuumana ja pehmeänä samalla kun hän liukuu tyytyväisenä uneensa. Hevosen turvan tutkiessa hellästi kasvojani samalla kun tunnen sen lämpimän hengityksen kylmällä talvi-ihollani.
Ryveskelin muutamia viikkoja sitten astetta syvemmissä vesissä meinaten menettää täysin uskoni meidän hevosten kanssa tehtävään työhön. Uskoni siihen, että se voi olla myös muille kiinnostavaa ja arvokasta, oli kovasti koetuksella. Juuri silloin eräs nainen tuli tervehtimään. Kertoi, että hänen karismaattinen miehensä oli osallistunut valmennukseen, ja hän oli aina valmennuspäivien jälkeen saanut kotiin ihanasti pehmeän, aidosti läsnäolevan miehen. “Jokainen päivä iltarukouksessani minä illalla kiitin teitä, ja teidän hevosia”, hän sanoi. Ja minusta tuntui, kuin olisin saanut enkelien lahjan. Sain tunteen oman totuuteni arvosta takaisin.
Viikko sitten olimme luopumassa meidän hevoslauman kiistattomasta kuningattaresta. Eräs viisas nainen tuli tutustumaan tammaan. Hommailin sivummalla omiani, kun huomasin, miten hellästi hän nosti tamman harjaa suitsien tieltä. Sipaisi otsaa. Kosketus oli niin lempeä, eleetön, itsestäänselvä. Arvostava sellaisella tavalla, että oli kirkasta, miten nainen koki hevosen arvon itsessään sen sijaan, että hän olisi mitannut vain sen välinearvoa ja kyvykkyyttä jossakin tehtävässä. Pienen, yksinkertaisen, hellän ja koruttoman eleen myötä tuli taivaiden kokoinen rakkauden potentiaali todeksi. Kun välittää, miltä toisesta tuntuu. Mitä hän ajattelee.
Rakkaudella,
Henriika
Teksti on julkaistu myös www.soulteam.fi:ssä
