Olen hetki sitten aloittanut uuden ihmissuhteen. Se tuntuu valtavan hyvältä. Tämän ihmisen kanssa haluaisi viettää paljon aikaa. Mutta hetki pieni, mikä on tämä “pöydän alla” tuntemani aistimus? Tämä jokin hienovarainen, möyrivä olo.
Palasin hetki sitten matkoilta. Olin odottanut jälleennäkemistämme kovasti. Oli ihana nähdä ja ottaa toinen syliin. Siksi olinkin ihmeissäni, kun tunnistin tapaamisemme jälkeisenä päivänä, että kaipaan omaa aikaa ja tilaa. Muutkin minulle tärkeät asiat pyysivät huomiotani. Pysähtyminen, keskustelu itseni kanssa sekä työt, joita haluan edistää. Kaikki tällainen kirjoittelu ja tunnustelu 🙂
Tunnistaessani tämän kaipaukseni, mielessäni alkoi pyöriä näytelmä erään aiemman parisuhteeni tilanteista. Näin sellaisia hetkiä ja päiviä, joissa sivuutan minulle tärkeät asiat, ollakseni käytettävissä toiselle.
Näen myös seurauksia tälle toiminnalle. Alan pitää itseäni arvottomana, koska itseään arvostavan toiminnan sijaan laitan itseni sivuun. Olen kuin koiranpentu. Toiminta vaikuttaa työhöni ja tavoitteisiini. Helposti tästä kaikesta muodostuu itseään toistava ja vahvistava luuppi.
Mitä enemmän huonommuutta koen, sitä enemmän pelkään toisen kokevan minut ikävänä. Sitä enemmän laitan itseni sivuun ja keskityn siihen, mitä meidän välillämme (kuvitelmissani) tapahtuu. Jossain kohtaa toiminta näyttää alkaneen muistuttaa hädissään olevan lapsen toimintaa. Kaiken tuon seurauksena näen toiminnassani myös aggressiivisia, pelokkaita ja syyttäviä piirteitä. Olen edelleen koiranpentu, vahvasti tarvitseva sellainen, mutta sen takana on selvästi myös vihainen ja jännittynyt rotikka, valmiina hyökkäämään. Nämähän ovat selkeitä merkkejä läheisriippuvuudesta sekä haasteista kiintymiseen liittyen.
Tuota filminauhaa katsoessani esitän itselleni kysymyksen; mitähän tuollaisessa tilanteessa voisi tehdä toisin? Pohjalla tuntuu olevan pelko siitä, että toinen hylkää ja tästä seuraa moninainen tapahtumaketju aina itsensä sivuuttamisesta pahanolon toisen päälle kaatamiseen.
1. En hylkää minua
Pelon, jännityksen ja huolen tunnistaminen sekä salliminen on jo paljon. Kun tiedän, että minua pelottaa, voin pysähtyä tuon asian äärelle ja olla vanhempana sille pienelle minussa, joka pelkää. Voin käydä keskustelua itseni kanssa kirjoittamalla tai puhumalla. Mikäli olen tarpeeksi kypsä siihen, voin käydä asiasta keskustelua myös ystävän tai kumppanini kanssa. Tämä edellyttää kykyä tunnistaa ja kannatella myös itse omaa kokemustaan.
2. En etsi kaipaamaani tukea ulkopuolelta
Vaikka tietoiseen kanssakäymiseen perustuva ihmissuhde voi olla erinomainen paikka hoitaa omia haavojaan, on tärkeää oppia ymmärtämään, että minä itse ja elämä olemme se, joka kantaa meitä – silloinkin kun tuo elämä on läsnä toisena ihmisenä. Että voimme paljastaa haavamme ja tulla itsemme sekä sen läsnäolevan tilan näkemäksi, jossa kaikki tapahtuu. Kun opimme kannattelemaan itseämme paremmin, toiselle kertominen ja itselle kertominen muuttuvat samaksi asiaksi. Emme enää toista lapsi-vanhempi -asetelmaa niissä, vaan keskustelemassa on kaksi itsenäistä ja avointa ihmistä.
3. En syöksy oman arvoni romuttavaan kierteeseen
Ihmisen arvo ei pohjimmiltaan ole kiinni siitä, mitä teemme tai mitä saamme aikaiseksi. Kuitenkin, jos tiedämme sisällämme, että jokin inspiroi meitä ja on meille tärkeää, sen sivuuttaminen toistumiseen vaikuttaa vahvasti siihen, miten koemme itsemme. Jos tiedän, että en anna sitä, mitä minulla on annettavaa, en ole se mies tai nainen, joka tiedän kykeneväni olemaan, tai teen kompromisseja omia arvojani vastaan, rikon itseäni vastaan BIG TIME.
4. Laitan itseni terveellä tavalla muun edelle
Omat harrastuksemme, itsetutkimuksemme, yhteys itseen ja korkeimpaan sekä ajamamme arvot tai asiat (tai mitä ikinä itse sisällyttäisitkään tähän listaan). Kaikille näille on tärkeää antaa tilaa. Osa meistä joutuu aktiivisesti pitämään huolta siitä, että pysymme kosketuksissa itsemme kanssa ja meillä on aikaa tärkeille asioille. Voi olla tarpeen käyttää omaa tahdonvoimaa ja raivata kalenterista jokaiselle päivälle omaa aikaa.
Minun kohdallani tahdonvoiman käyttö on toisinaan herättänyt pelkoa siitä, että toinen lähtee pois, jos en ole paikalla, tai toimin itseäni kuunnellen. Tällaisessa tilanteessa on hyvä osata olla kuulevana korvana sisäiselle lapselleen. Samalla on tärkeää oppia toimimaan lasta kuunnellen, mutta kuitenkin aikuisen viisaudella toimien. Aikuinen sisällämme tietää, että ihminen, joka ei halua parastamme, ei ole oikea kumppanimme.
Minun kohdallani hyödyllinen asiat seurattavaksi on ollut myös se, että en suojatakseni omaa aikaani ja itsenäisyyttäni seulkeudu toiselta. Jos tahdonvoimani on jäykkää, sulkeutunutta ja kykenemätön huomioimaan sen kummemmin omiani kuin toistenkaan tunteita, on hyvä pysähtyä hengittämään. Tällainen tahdonvoiman käyttö on puskemista, jonka tulokset ovat usein huonoja. Taustalla on omalla kohdallani ollut se, että tahtoni on läheisessä ihmissuhteessa taipuvainen romahtamaan ja tuolta heikkoudelta suojautuakseni psyykeni puskee pelot ja heikkouden syrjään kovan ja puristuneen kuoren taakse. Luon siis itselleni tahdon, korvatakseni heikkouden omassa tahdossa ja sisäisessä tuessa.
5. Kun etäännyn itsestäni, etäännyn myös kumppanistani
Omassa filminauhassani näen selvästi sen, kuinka minusta katoaa kaikki sisältö sen myötä, kun alan laittamaan kiinnostukseni, haluni ja toiveeni syrjään. Ajan myötä tämä kerryttää sisälleni turhautumista, joka täytyy myös piilottaa, koska se pilaisi sen turvallisen asetelman, jota alitajuntani yrittää toteuttaa.
Kaiken tämän seurauksena en enää ole kontaktissa siihen, mitä kaikkea minussa tapahtuu. Näen ja tunnen itseni hyvin tyhjänä kaikessa vuorovaikutuksessa noissa hetkissä. Paluu läheisyyteen toisen kanssa käy sen kautta, että saan kontaktin siihen, mitä minussa tapahtuu ja jaan sen toiselle ihmiselle. Hups, olemme jälleen yhteydessä, kun taas hetki sitten, yrittäessäni vaalia yhteyttä, ajauduimme etäämmälle toisistamme.
Koska olen toisia auttavan ihmisen asemassa, sisälläni asuva tuomari sanoo, että eihän minun pitäisi näitä perusasioita enää miettiä. Mutta juuri nämä perusasiat ja syvällä olevat taipumukset, ovat niitä, joista on hyödyllistä olla rehellinen ja siten tuoda ne päivänvaloon. Mitä avoimempia olemme keskeneräisyydessämme, sitä vahvemmilla olemme.
Päätän kirjoitukseni siihen, että tärkein asia, jonka olen itselleni antanut niin ihmissuhteita, työmenestystä, onnellisuutta kuin kehittymistä ajatellen, on se, että pyrin pitämään huolen siitä, että pysähdyn joka päivä useita kertoja sen äärelle mitä minussa tapahtuu. Saatan puhua itsekseni, kirjoittaa minulle, laulaa ja soittaa, mennä rauhalliselle kävelylle, pysähtyä hengittämään tai katsella maisemaa. Kun huomaan tekeväni asiassa kompromisseja, pyrin kertomaan sen rehellisesti itselleni, sillä sen kautta astun jälleen lähemmäksi minua.
