Olen oppinut kertomaan lapsille satuja, vaikka en lainkaan pitänyt itseäni satutätinä. Huomasin, että kun vain aloittaa, niin mielikuvitus alkaa luoda tarinaa ja yhdistellä elementtejä lapsena kuulemistaan saduista. Pitää päästää irti henkisestä käsijarrusta. Kun itse keksii, voi itse päättää, mitä tarina opettaa, millaista maailmankuvaa se luo ja miten se päättyy. Samalla saa itsekin enemmän irti luonnossa liikkumisesta, kun sinne kuvittelee satu- ja henkiolentoja.
Olin alkanut jossain vaiheessa vähätellä satuja ja tarinoita, vain tieteellisellä tiedolla on monelle merkitystä. Nyt olen alkanut ajatella, etteivät nämä kaksi asiaa olekaan niin toistensa vastakohtia. Tieteessä tunnistetaan, että kyseessä ovat aina paradigmat, joihin uskotaan, kunnes tulee uutta tietoa. Tieteellinen tieto ei lähtökohtaisesti ole tarkoitettu lopulliseksi totuudeksi.
Mitä tahansa vuosikymmentä katsomme taaksepäin, siellä on ajatuksia, joita nyt pidämme hulluina, ja näin tulee käymään myös meidän vuosisadallemme.
Historia ja uskonnot ovat yksittäisten vaikutusvaltaisten henkilöiden kertomaa tarinaa. En vähättele suuria tapahtumia, joita on historiassa nähty ja uskon myös henkisyyteen, mutta se, miten nämä asiat oikeasti ovat tapahtuneet, ei luultavasti välity tarkasti meidän aikaamme.
Kokisimme asiat toisin, jos olisimme itse paikanpäällä todistamassa löytöretkiä, sotia, valloituksia ja Jeesuksen tai Buddhan elämää, kuin, että luemme niistä jonkun toisen kirjoittaman kokemuksen.
Kristoffer Kolumbus ei oikeasti löytänyt Amerikkaa ensimmäisenä ihmisenä tai edes eurooppalaisena, vaan alkuasukkaat pelastivat hänet eksyneenä saarelta ja viikingit olivat jo purjehtineet Amerikkaan ennen häntä.
Kuinkahan monta muuta asiaa historiankirjoissa on vähän sinne päin?
Kaikkeen pitäisi suhtautua avoimesti niin, että asia on näin, kunnes toisin todistetaan mutta on aivan mahdollista, että todellisuus on jotakin muutakin.
Charles Darwinin evoluutioteoriasta on jäänyt mieleen lajien selviytymistaistelu. Kun hänen teoksiaan on tutkittu uudelleen (lähde), on huomattu, että hän puhuu paljon lajien välisestä yhteistyöstä, rakkauden merkityksestä ja ihmiselle tyypillisestä moraalin kehittymisestä. Hän mainitsee ”survival of the fittest” kaksi kertaa ja rakkauden 95 kertaa. Hän mainitsee itsekkyyden 12 kertaa ja moraalisen herkkyyden 92 kertaa, kilpailun 9 kertaa ja yhteisöllisyyden ja avunannon 24 kertaa. Mielestä ja aivoista hän kirjoittaa 200 kertaa. Jos jälkipolvet olisivat tuoneet hänen ajatuksensa esille hieman eri tavalla, voisi se vaikuttaa koko ymmärrykseemme lajien välisestä kehityksestä ja historiasta. Hän on ehkä ollut niin aikaansa edellä, että monien aikalaisten on ollut mahdoton sisäistää hänen ajatuksiaan.
Politiikassa törmää jatkuvasti tiedon todenperäisyyden ongelmaan, kun media nostaa esille jonkin näkökulman tai lausahduksen, mutta kokonaiskuvaa ei pyritäkään kertomaan, koska se ei ole niin viihdyttävää ja monimutkaisten asioiden hahmottaminen vie enemmän aikaa. Median ylilyönteihin voi suhtautua vaikka huumorilla aina kun pystyy, jotta ne eivät ainakaan kannusta vihapuheeseen.
Kun me muutamme suhtautumistamme, emme provosoidu, puhumme asioista ilman tunnelatausta ja nostamme esille hyviä asioita, tavat tehdä mediaakin muuttuvat.
Tarinan ja toden maailmaa ei usein pysty erottamaan toisistaan. Maailma muuttuu koko ajan, nykypäivästä tulee tarinaa, ja satoja vuosia vanhoja ”totuuksia” kerrotaan joskus satuina. Ylirationalisoitunut ihminen menettää jotain kaunista ja iloa tuottavaa.
Joskus voi olla hyvä antaa itselleen lupa upota satujen, musiikin, taiteen ja lasten parantavaan maailmaan, koska ne ovat osa hyvää elämää.
