Kirjoittaja Mervi Bergström on henkinen valmentaja ja hypnoterapeutti. Hänen uusi Opi hiljentymään -verkkokurssinsa on viisi viikkoa kestävä meditoinnin peruskurssi, joka tutustuttaa sinut meditointiin ja tietoiseen läsnäoloon. Bergström on koulutukseltaan Bachelor of Arts (Hons), hypnoosi-terapeutti ja menneiden elämien regressiohoitaja.
Kävin siellä ihan pohjalla minne kukaan ei halua vapaaehtoisesti mennä. Minä menin. Ihan vapaaehtoisesti annoin itseni romahtaa. En vaan jaksanut enää olla läsnä itsessäni ja elämässäni.
Minut pelasti meditointi. Tuttu tapani hiljentyä olemaan läsnä itseni kanssa. Tapa, jonka olin oppinut vuosia aikaisemmin. Noina pahoina aikoina, pimeinä päivinä se oli vaikeaa. Kävin läpi keski-iän kriisiä. Avioeron tuskaa. Henkistä itseni etsintää. Kipuilin tunnelukkojeni kanssa. Olin masentunut. Yksin ja eksynyt. Henkiset ihmiset kutsuvat tuota aikaa sielun pimeäksi yöksi. Allekirjoitan pimeyden.
Sielun pimeä yö on henkistä extremiä.
Se on testi siihen miten osaamme luopua siitä, mikä ei ole meille tarkoitettu. Sinusta saattaa tuntua siltä, että koko maailma on tullut hulluksi. Että sinä olet tullut hulluksi. Ihmiset, joihin turvasit, kävelevät ulos elämästäsi. Paras ystäväsi pettää luottamuksesi. Rakastajasi jättää sinut. Aviomiehesi laittaa avioeron vireille. Menetät työpaikkasi. Teet konkurssin. Menetät rakkaan ihmisen kuolemalle. Sairastut. Se on enemmän kuin masennus, koska nyt sinulla on edessäsi isot teemat. Kysyt Isoja Kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Etsit omaa paikkaasi. Omaa minääsi. Olet suorittanut elämää niin kauan. Elänyt sitä normien ja yhteiskunnan mukaan.
Moni elää sielun pimeää yötä koko ajan. Suorittaen elämää. Selviytyen siitä. Koskaan kysymättä, pyytämättä sitä mikä saa sielun liekkeihin. Hitaasti kuollen sisältä.
Minäkin olin suorittanut elämää niin kauan. Olin sulkenut oman syvimmän olemukseni pois niin kauan, että olin vieras itselleni. Minut laitettiin katkolle. Minut laitettiin testiin. Ympärilläni oli vahva seinä, jonka yli en nähnyt vaikka näkijä olenkin. Ryvin pohjalla. Halusin, että minut pelastetaan. Olin vihainen, koska kukaan ei tullut pelastamaan minua. Kirosin viikkoja, kuukausia huonoa onneani. Sitten saapui päivä, kun ymmärsin, että en voinut siirtää kipuani kenenkään muun harteille. En voinut antaa sitä pois. Minun tuli kohdata se ihan yksin.
Se oli kuoleman hetki, jolloin ihan oikeasti halusin kuolla. Se oli niin syvältä! Elämällä ei ollut mitään merkitystä. Toivoa ei yksinkertaisesti ollut. Jos olin luullut olleeni pohjalla, nyt vajosin pohjan pohjalle. Olin koko ajan niin väsynyt. Nukuin paljon. Nousin aamuisin laittamaan lapset kouluun ja heti heidän lähdettyään ryömin takaisin sänkyyn noustakseni uudestaan hoitamaan iltaruoan ja lasten läksyt. Elin kuin zombie muutaman kuukauden. En juurikaan muista mitään muuta noilta ajoilta, kuin sen miten väsynyt olin.
Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle.
Olin väistellyt tunteitani tyydyttävästi kolmekymmentä vuotta. Kaikki mitä minulle oli sattunut elämäni aikana oli johdattanut minua väjäämättä kohti hetkeä, jolloin minun oli pakko kääntyä ja kohdata pelkoni sydän vapisten. Tiesin, että jos en sitä uskaltaisi tehdä, niin mikään ei koskaan muuttuisi paremmaksi. Minä en muuttuisi paremmaksi. En edes tiennyt mitä pelkäsin. Oliko se yksinäisyys? Hylätyksi tuleminen? Rakkauden puute? Avun vastaanottaminen? Omien pahojen tekojeni tunnustaminen? Sen, että olin ihan oikeasti paska, itsekäs ihminen, joka ei osannut tuntea kiitollisuutta, anteeksiantoa eikä rakkautta edes itseään kohtaan.
Masennukseni aikana minulla oli suuri tarve olla yksin. Janosin hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Halusin oppia tuntemaan itseni. Halusin tuntea elämän tapahtuvan minussa, eikä minulle. En enää halunnut elää itseni vieressä, vaan itsessäni. Minua vaivasivat jatkuvasti päässäni pyörivät ajatukset. Mieleni oli kuin vanha gramofonilevy, joka soitti samaa levyä joka päivä. Samat pahaa mieltä aiheuttavat ajatukset, muistot ja mielikuvat nousivat mieleeni kerta kerran jälkeen ja vaikka miten yritin viedä ajatukseni pois siitä mitä oli tapahtunut, positiiviseen tulevaisuuteen keskittyminen oli vaikeaa. En vain osannut enää tyhjentää mieltäni ajatuksista.
Meditoinnistani puuttui hileet ja bileet – mutta vastaukset alkoivat tulla
Kokeneena meditoijana koin tämän turhauttavana. Olin meditoinut vuosia ja omasta mielestäni olin siinä hyvä. Nyt tilanne oli kokonaan toinen. Mielessäni pyörivät vain isot, vastausta odottavat kysymykset. Miksi? Minkä takia? Miksi voin niin pahoin? Mihin olin kadottanut kaiken toivon tulevaisuuden suhteen? Piruko minua riivasi?
Jatkoin meditointia. Siitä oli tullut vuosien varrella tapa ja tunnollisesti hiljennyin joka päivä. Sanotaan, että meditoinnin aikana Korkein puhuu meille ja muina aikoina me Korkeimmalle. No, minulle ei kyllä kukaan puhunut yhtään mitään noiden pimeiden kuukausien aikana. Tietoisuuteni oli täynnä sitä samaa mitä se oli kaikkina muinakin aikoina – ahdistusta. En silti halunnut antaa periksi. Uskoni siihen, että jopa lyhyistä lyhyinkin tyhjä hetki mielessäni työntäisi kaoottisen mieleni syrjään antoi minulle voimaa. Mutta nyt oli kyllä henkiset tekniset kiksit ja niksit vähissä. Nyt meditoinnistani puuttui hileet ja bileet.
Mutta vastaukset alkoivat tulla. Aloin kutsua niitä valon välähdyksiksi. Saatoin herätä aamuyön tunteina johonkin aivan kirkkaaseen ajatukseen, joka täydellisesti vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen. Olin ihmeissäni noista tiedon hippusista ja kirjoitin ne muistiin. Kuukausien kuluessa ymmärsin myös miksi minut oli pysäytetty. Masennukseni ei ollut sattumaa. Minut oli pysäytetty, jotta oppisin uuden tavan tehdä terapeutin työtäni. Minulle annettiin nyt ne keinot, joilla voisin myös auttaa muita ihmisiä vapautumaan tunnelukoistaan.
Ja niin syntyi tunnelukkoterapiani. Kuten myös uusin viisi viikkoa kestävä meditaatiokurssini. Jaan sitä tietoa ja kokemusta mitä itse olen oppinut ja elänyt. Opetan ns. aktiivista meditointia. Sitä miten mielen voi hiljentää. Ottaa sen hyötykäyttöön kysymällä kysymyksiä ja antamalla intuitiolle lupa avautua olemalla läsnä tässä hetkessä. Sitä miten ihan oikeasti meillä on kaikki tieto jo valmiina tuolla jossain mielen syvyyksissä, josta se pulpahtaa pintaan, jos sen vain sallimme oppimalla olemaan hiljaa.
Hiljentyminen on ihmiselle yhtä luonnollista kuin hengittäminen.
Tarvitsemme tuon hiljaisen hetken joka päivä. Tuon hetken, jonka aikana mieleen muodostuu tyhjää tilaa. Tuon tilan ei tarvitse olla pitkä tila. Mutta sen tarvitsee olla tietoisesti haettu tila, jonka aikana otamme yhteyden siihen keitä olemme. Hiljentyminen rauhoittaa ja antaa perspektiiviä elämään. Se ei vain tasapainota mieltä, vaan myös kehoa. Kun mieli ja keho ovat rauhallisesti sopusoinnussa, stressi vähenee ja elämä maistuu erilaiselta. Olemme läsnä tässä hetkessä eläen ja kokien vahvasti elämää kuten se kuuluu elää. Nauttien siitä. Ja kuten minun tapauksessani, parantuen masennuksesta ei lääkkeiden, vaan meditoinnin avulla.
