Olen empaattinen, auttamishaluinen luonne.
Saan itselleni isosti iloa siitä, jos pystyn olemaan toiselle ihmiselle avuksi tai hyödyksi; jos jokin oma kokemukseni, hoksaamani asia tai jostain lukemani kommentti voi tarjota toiselle inspiraatiota tai konkreettista apua johonkin elämäntilanteeseen, isompaan tai pienempään ongelmaan. Olen auttavainen ihminen, valmiina kuuntelemaan, kyselemään ja keskustelemaan.
Olenkin elämässäni usein ollut tilanteessa, jossa olen päässyt puhumaan vaikeistakin aiheista ja voinut omilla kommenteillani auttaa toista oivaltamaan jotain, löytämään ongelmavyyhden langanpään, tai vähintäänkin edes pystynyt vinkkaamaan suuntaan, josta ratkaisuja voisi etsiä.
Auttamishaluni ei kuitenkaan ole jäänyt pelkkään rakentavien ehdotusten tekemiseen silloin, kun joku nimenomaan halusi kuulla mielipiteeni johonkin askarruttavaan asiaan. Ehei. Olen näin jälkikäteen ollut hieman hämilläni ja häpeissäni, kun olen muistanut niitä kertoja, jolloin olen liki tuputtamallakin tuonut toiselle tyrkylle omaa totuuttani jostain aiheesta.
Kun esimerkiksi löysin ruokavalion, joka oli ratkaisu moniin vaihvoihin ja ongelmiin, joista olin vuosien ajan kärsinyt, olin innoissani tarjoamassa sitä ratkaisuksi monelle muullekin ihmiselle – koska vilpittömästi (mutta ah, niin virheellisesti) uskoin, että jos se kerran toimii minulla noin hyvin, niin sen täytyy olla oikea ja toimiva myös muille!
Jos olin lukenut tekstin tai kirjan, josta olin löytänyt vastauksia itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin – tai vielä parempaa; josta olin löytänyt vastauksia kysymyksiin, jotka omasta mielestäni varmasti askarruttivat jotakuta ihan toista ihmistä! – olin aina valmis tarjoamaan lukuvinkkejä, suosittelemaan artikkeleja ja lähettämään linkkejä mielestäni kyseiselle henkilölle relevantteihin asioihin.
Uskoin vilpittömästi tämänkaltaisen toimintani olevan toisille hyväksi – ja heidän korkeimmaksi parhaakseen vieläpä! Kuitenkin useimmiten päädyin ihmettelemään, kuinka toinen ei ottanutkaan onkeensa suosituksistani ja ehdotuksistani, lähtenytkään liekeissä lukemaan sitä vinkkaamaani kirjaa (niiden jo ehkä jonoksi asti aiemmin vinkkaamieni perään) tai ryhtynytkään toteuttamaan samoja muutoksia elintapoihinsa, joihin olin itse innolla tarttunut.
Tähän tapaan toimiessani en lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, a) oliko kyseinen henkilö ylipäätään kiinnostunut kyseisestä aiheesta tai b) oliko aihe hänelle millään tavoin ajankohtainen juuri silloin, kun se minun kohdalleni tuli. Vinkkien vastaanotto yleensä oli kyllä kohteliaan kiinnostunut, ellei jopa aidosti innostunutkin, mutta muutoksia, niitä ei yleensä tullut, ainakaan siinä aikataulussa, kuin minä oletin ja odotin.
Onneksi olen tähän mennessä saanut oivaltaa, mikä ja missä meni pieleen.
Kaikissa näissä tilanteissa oma, lähtökohtaisesti vilpitön auttamisenhaluni oli väärin ohjautunutta. Se oli lähtöisin minusta: siitä mitä MINÄ olin kokenut, MINÄ olin lukenut tai mitä MINÄ ajattelin olevan hyväksi – jollekulle, joka ei ollut minä. Yleistin oman kokemukseni kattamaan muutkin ihmiset, uskoin tietäväni paremmin sen, mikä olisi hyväksi ei vain minulle itselleni, vaan itsestäni täysin erilliselle ja erilaiselle yksilölle.
Yksilölle, jolle itseni hyödylliseksi kokemat asiat eivät ehkä sopisi lainkaan, fysiologisista, tottumuksellisista tai vaikkapa henkisistä syistä johtuen.
Yksilölle, jolla ei ehkä ollut kiinnostusta, aikaa tai energiaa suunnata huomiota hehkuttamiini vinkkeihin, linkkeihin tai itsen kehittämiseen samalla tavalla kuin minulla.
Yksilölle, joka ei ollut valmis ottamaan vastaan kaikkea sitä, mitä hänelle yritin (puoliväkisin) antaa – ainakaan sillä hetkellä, kun koetin sitä hänelle tarjota.
Pahimmillaan olen koittanut, tai vähintäänkin kuvitellut voivani, “parantaa” toisen ihmisen jostain havaitsemastani (mahdollisesti myös ihan oikeasta) “ongelmasta” omien ehdotusteni ja ehtojeni mukaisesti. Olen mielestäni nähnyt sen, mitkä ovat toisen ihmisen keskeiset kipupisteet – ikään kuin joku ulkopuolinen muka voisi ne nähdä! – ja määritellyt, millä tavoin minä voisin häntä auttaa niistä vapautumaan.
Toimivaa? Ei.
Itsekästä? Kyllä.
Humoristisesti voisi sanoa, että olen kärsinyt supersankarisyndroomasta: palavasta halusta tehdä kanssaihmisteni elämästä parempaa. Suureksi onnekseni olen saanut, Siperian opettamana niin sanotusti, huomata ja lopulta myös ymmärtää, että ei se kannettu vesi kaivossa pysy.
Tämä on se kultaisin oivallus: Vaikka miten paljon haluaisi olla avuksi toiselle, innokkainkin, vilpittöminkin, hyvätahtoisinkin auttaja on todellisuudessa auttamattomasti tarpeeton niin kauan, kunnes tämä toinen on valmis itse “apua” vastaanottamaan – ja kunnes hän sitä myös pyytää.
Vaikka miten hyvin tarkoitusperin yrittäisin ehdottaa sitä, tätä tai tuota ratkaisuksi oikeasti olemassa olevaan tai itse diagnosoimaani “ongelmaan”, olipa kyseessä sitten fyysinen, henkinen tai vaikka ihmissuhteissa vaivaava dilemma, ei se tule ratkeamaan sillä, että minä siihen tarjoan ratkaisuja. Eikä silläkään, että minä niin kamalasti toivoisin sen toisen “tulevan järkiinsä”, “näkevän totuuden” tai “huomaavan oman parhaansa” ja alkavan toimia ja tehdä muutoksia niin kuin minä näkisin parhaaksi.
Niin kauan kun minä en ole tuo toinen ihminen, en voi tietää, mikä tilanne hänellä ihan oikeasti on, mitkä kaikki asiat siihen vaikuttavat, millaiset resurssit hänellä on käytettävissään, miten motivoitunut hän on mahdolliseen muutokseen – ja miten suurena hän ylipäätään pitää sitä “ongelmaa”, joka mahdollisesti minun silmääni tökkää.
Minä en ole tuo toinen ihminen. En koskaan voi olla.
Onneksi – kaikkien osapuolten onneksi! – minulla on nykyään pelisilmää havaita, milloin avuliasta auttajaa tarvitaan, ja milloin on vain parempi pitää suunsa supussa ja tyytyä seuraamaan sivustakatsojana toisen prosessia. Vaikka ulkopuolisin silmin havaitsisinkin haasteita, en ala ratkaista niitä toisen puolesta tai tarjota niihin liittyviä vihjeitä, jos toinen ei ole asiasta kiinnostunut tai tuo sitä itse esille.
Toki kerron ja keskustelen edelleen mielelläni oivaltamistani tai hyväksi toteamistani asioista, koska olen itse huomannut, että usein juuri toisten kokemukset ja kertomukset ovat mitä parhain lähde inspiraatiolle ja ratkaisujen etsimiselle – kunhan vain itsellä aika on oikea. En kuitenkaan enää odota toisen ryhtyvän mihinkään toimenpiteisiin vain sen takia, että olen kertonut hänelle niistä jutuista, jotka omalla kohdallani ovat osoittautuneet toimiviksi.
Muille valmiiden ratkaisujen tarjoamisen aika on osaltani ohi. Etsivä löytää, joten jokainen etsiköön itse omat vastauksensa; itse oivallettuna ne vastaukset ovat taatusti myös sopivampia kuin ulkopuolisten tarjoamat. Mutta inspiraationa olen, ilolla – voin vapaasti puhua omaa kokemustani ja totuuttani jatkossakin, mutta nyt ilman oletusta, että se on myös toiselle totta tai että sen pohjalta väistämättä seuraa myös muutosta, toimintaa.
En enää lyö palloa täysillä kohti vastapeluria. Heitän pallon ilmaan, ja jos siltä tuntuu, siitä saa ottaa kopin.
Minun roolini ei ole toimia auttajana, selvittäjänä tai ratkaisijana kenellekään muulle kuin itselleni ja oman elämäni ongelmatilanteille – paitsi jos erikseen minun apuani pyydetään. Silloin autan täysin sydämin niin paljon kuin vain pystyn.
♥
