”Anteeksi” on yksi ensimmäisistä sanoista, jonka lapsena opimme, ja monelta aikuiselta se tuleekin hyvin luonnostaan tilanteesta riippumatta. Joillekin aikuisille anteeksipyyntö tuntuu kuitenkin lähes mahdottomalta ja pienenkin vääryyden myöntäminen vaatii heiltä suurta ponnistelua, usein tuloksetta.
Kun huomaamme tekomme tai tekemättömyytemme aiheuttavan muille harmia, ahdistusta tai todellista epämukavuutta, useimmat meistä tarjoavat nopeasti vilpitöntä anteeksipyyntöä, sillä se on paras keino saada anteeksianto ja lievittää omaa syyllisyydentuntoa.
Vastaavissa tilanteissa ihmiset, joille anteeksipyyntö tuottaa ongelmia, turvautuvat kuitenkin tekosyihin ja kieltämiseen pienentäen näin omaa vastuutaan kyseisessä asiassa. Vaikka tämä kykenemättömyys pyytää anteeksi saattaa ulospäin näyttää ylpeydeltä, on sen takana usein monimutkaisempi tausta. Anteeksipyynnön kieltäminen heijastuu nimittäin usein ihmisten pyrkimyksestä suojella itseään särkymiseltä. Kyseessä on siis puolustusreaktio.
Anteeksipyyntöön kykenemättömille sana ”anteeksi” kantaa paljon syvempiä seuraamuksia, kuin mitä sana antaa ymmärtää. Heille sana ”anteeksi” nostaa pintaan pelkoja, sekä tietoisia että tiedostamattomia, joita he aktiivisesti yrittävät välttää. Nämä viisi pelkoa selittävät sitä, miksi jotkut eivät koskaan pyydä anteeksi:
1. Itsetunto
Väärinteon tunnustaminen on erittäin uhkaavaa ei-anteeksipyytäjille, sillä heillä on vaikeuksia erottaa teot persoonastaan. Jos he tekevät jotakin väärin, kokevat he olevansa huonoja ihmisiä. Jos he jättävät jotakin huomiotta, kokevat he olevansa itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Jos he ovat väärässä, kokevat he olevansa tyhmiä. Koska ei-anteeksipyytäjät eivät osaa erottaa tekojaan siitä keitä he ovat, on anteeksipyyntö suuri uhka heidän identiteetilleen ja itsetunnolleen.
2. Häpeä
Useimmille anteeksipyytäminen avaa oven syyllisyyteen, mutta ei-anteeksipyytäjille se voi avata oven häpeään. Kun syyllisyydentunto saa anteeksipyytäjät potemaan huonoa omatuntoa, häpeä saa ei-anteeksipyytäjät tuntemaan itsensä huonoiksi. Heidän häpeänsä estää heitä pyytämästä anteeksi, sillä he eivät halua myöntää olleensa väärässä. Väärässä olemisen myöntäminen toisi mukanaan sietämättömän häpeän tunteen.
3. Konfliktitulva
Kun useimmat näkevät anteeksipyynnöt mahdollisuuksina ratkaista konflikteja, ei-anteeksipyytäjät pelkäävät niiden avaavan ovet syytösten ja konfliktien tulvalle. Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät myöntää olleensa väärässä, sillä tällöin heidän päälleen kaatuisi kaikki muukin maailman väärinteko. Heidän odotustensa mukaan anteeksipyyntö johtaa konfliktien lisääntymiseen eikä niiden setvimiseen.
4. Vastuunotto
Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät anteeksipyynnön tarkoittavan sitä, että he ottavat kaiken vastuun ja samalla vapauttavat toisen osapuolen kaikesta vastuusta. Esimerkiksi riidellessään puolison kanssa he pelkäävät anteeksipyynnön vapauttavan puolison ottamasta mitään vastuuta erimielisyydestä ja koko vastuun kaatuvan heidän päälleen, vaikka todellisuudessa kummallakin osapuolella on useimmissa väittelyissä edes jokin osuus vastuusta.
5. Tunteidenhallinta
Kieltäytymällä pyytämästä anteeksi ei-anteeksipyytäjät hallitsevat tunteitaan. He tuntevat olonsa kotoisaksi vihan, ärtyneisyyden tai etääntyneisyyden tunteissa, kun taas läheisyys ja haavoittuvuus tuntuvat heistä käsittämättömän pelottavalta. Ei-anteeksipyytäjät pelkäävät, että suojamuurin laskeminen saa heidän itsepuolustuksensa säröilemään ja avaa padot suruille ja epätoivolle jättäen heidät kykenemättömiksi pysäyttämään tätä tunnetulvaa.
Tässä ei-anteeksipyytäjät saattavat olla oikeassa, mutta he ovat kuitenkin väärässä olettaessaan näiden tunteiden olevan traumaattisia tai vahingollisia. Päinvastoin itsensä avaaminen surulle, ja syvien kiellettyjen tunteiden tutkiminen on usein hyvin terapeuttista ja voimaannuttavaa, joka parhaimmillaan johtaa syvempään läheisyyteen ja luottamukseen parisuhteessa sekä parempaan itsetuntoon ja itsetuntemukseen.
Lähde: psychologytoday.com
