Kaksi vakavasti sairasta miestä jakoi yhteisen sairaalahuoneen.
Toinen heistä, keuhkovaivoista kärsinyt mies, nostettiin joka iltapäivä tunnin ajaksi istumaan sängyssään, jotta hänen keuhkoihinsa kertynyt neste poistuisi helpommin. Tämän miehen sänky oli huoneen ainoan ikkunan vieressä.
Toinen miehistä joutui vakavien selkäkipujen vuoksi viettämään kaiken ajan selällään maaten. Kuluttaakseen aikaa he keskustelivat tuntikausia. He puhuivat vaimoistaan ja perheistään, kodeistaan, työstään, armeija-ajoistaan, ja vertailivat, missä olivat olleet lomalla.
Joka iltapäivä, kun ikkunanviereisessä sängyssä oleva mies sai hetkeksi nousta istuma-asentoon, hän kulutti aikaa kuvailemalla huonetoverilleen kaikkia ikkunasta näkemiään asioita.
Toisessa sängyssä selinmakuulla oleva mies alkoi odottaa noita iltapäivän tunteja, jolloin hänen sairaalasängyn rajaamaa maailmaansa laajensivat ja elävöittivät kaikki ulkopuolisen maailman tapahtumat ja värit.
Huoneen ikkunasta näkyi puistoon, jossa oli ihana lampi. Ankat ja joutsenet pulikoivat vedessä, jossa lapset uittivat leluveneitään. Nuoret rakastavaiset kulkivat käsi kädessä kukkien väriloiston keskellä, ja kauempana horisontissa erottuivat kaupungin ääriviivat.
Ikkunan vieressä istuva mies kuvaili tätä kaikkea äärimmäisen yksityiskohtaisesti, jolloin huoneen toisella puolella makaava mies sulki silmänsä ja näki sielunsa silmiin nämä kauniit maisemat.
Eräänä lämpimänä iltapäivänä ikkunan vieressä ollut mies kuvaili ohikulkevaa paraatia. Vaikka toinen mies ei pystynyt kuulemaan soittokuntaa, hän saattoi nähdä sen sielunsa silmin huonetoverinsa kuvaillessa sitä hänelle elävin sanoin.
Päivät ja viikot kuluivat tällä tavoin. Eräänä aamuna hoitaja tuli huoneeseen tuomaan miehille vettä ja huomasi ikkunan vieressä olevan miehen kuolleen rauhallisesti nukkuessaan. Surullisena hän kutsui sairaalan avustajat viemään edesmenneen pois.
Huonetoverinsa menetyksestä surullisena toinen mies pohti, oliko hän mahtanut kertaakaan edes kiittää miestä ja kertoa, miten hänen kuvailunsa maailmasta ikkunan ulkopuolella olivat tuoneet hänelle lohtua.
Sopivan hetken tullessa mies kysyi sairaanhoitajalta, voisiko hänen sänkynsä siirtää ikkunan viereen. Hoitaja suostui pyyntöön ilomielin ja varmistuttuaan, että miehellä oli sängyssään kaikki hyvin, hän poistui huoneesta.
Hyvin hitaasti, selkäkipunsa jarruttamana, mies vääntäytyi vähitellen ylös yhden kyynärpäänsä varaan päästäkseen vihdoin näkemään maailman ikkunan ulkopuolella. Hitaasti hän kääntyi katsomaan ulos sänkynsä viereisestä ikkunasta.
Ikkunasta näkyi paljas betoniseinä.
Hoitajan palatessa mies kysyi tältä, mikä ihme oli mahtanut saada hänen edesmenneen huonetoverinsa, joka oli kuvaillut ikkunasta näkemiään upeita asioita, toimimaan tällä tavalla. Hoitaja kertoi, että mies oli ollut sokea, eikä voinut nähdä edes ikkunasta näkyvää seinää.
Hoitaja sanoi: ”Ehkä hän halusi vain rohkaista sinua.”
Riippumatta siitä, millaisessa tilanteessa itse olemme, voimme aina koittaa tehdä toiset onnelliseksi – ja tässä on valtava onnellisuuden lähde. Jaettu suru on puolitettu suru, mutta ilo ja onni tuplaantuvat jaettaessa.
Mukaileva suomennos Harry Buschmanin tekstistä The Man by the Window.
