Iltapäiväaurinko työntyy sisään olohuoneen ikkunoista, yritän keskittyä erääseen kiinnostavaan artikkeliin. Lapset puuhastelevat lattialla, ottavat esille väritussit. Minä seuraan toisella silmällä, katseeni harhautuu tämän tästä. Nousen ylös työpöytäni äärestä, kun kuulen kissan hyppäävän keittiön pöydälle. Hätistän sen pois.
Kohta ovesta kävelevät sisään majatalomme vapaaehtoistyöntekijät, kalifornialainen Amrah ja ruotsalainen Morris. Odottamatta, yllätyksenä. Artikkeli jää kesken, nousen moikkaamaan tulijoita, laitan kaakaot tulemaan.
Työni täällä vuorella ja majatalossamme on äärimmäisen sosiaalista. On lounastajia Sarajevosta, yli yön viipyviä vieraita, vuorella lomailevia ihmisiä ympäri maailmaa. Juomme yhdessä kahvit, patikoimme, illastamme ja käymme lukemattomia keskusteluja takan ääressä. Nautin kaikesta siitä!
Olen luonnostani ulospäin suuntautunut. Herkästi innostuva, puhelias, kovaan ääneen naurava ekstrovertti. Saan energiaa kohtaamisista ihmisten kanssa.
Mutta kaipaan myös yksinoloa. Kaipaan hiljaisuutta. Kaipaan sitä, että iltapäiväni on tapahtumaton, eikä ovesta kävele sisään kukaan. Ilman yksinoloa en innostuisi, en nauraisi kovaan ääneen.
Lasten myötä – kuten kenen tahansa vanhemman elämässä – yksinolo on jäänyt aivan minimiin. Samalla roolini on vaihtunut freelance-toimittajasta ja -tuottajasta majatalon emännäksi. Elämässäni on ihmisiä enemmän kuin koskaan.
Yksinolon vähyys johtaa – ainakin minun tapauksessani – väsymiseen ja ärtymiseen. Innostuminen vähenee, kiinnostus lopahtaa. Olen oppinut tunnistamaan yksinolon tarpeen itsessäni.
Ilman yksin vietettyä aikaa elämä puuroutuu silmissäni. En saa kunnon otetta asioista, ajatukset karkaavat. Jos huomaan haukottelevani hyvässä seurassa, vaikken tunne itseäni väsyneeksi, ei syy ole tylsien keskustelujen, vaan sen, etten ole huolehtinut omasta ajastani riittävästi. Jos ärsyynnyn lasten aiheuttamasta iloisesta metelistä, tiedän tarvitsevani enemmän yksinoloa.
Pahimmassa yksinolon tarpeessa, noin vuosi sitten pienemmän lapsemme ollessa vauva, kävelin ulos keskellä yötä, muun perheen nukkuessa. Seisoin pyjamassa pihamaalla ja katselin tähtikirkasta taivasta. Hetket kestivät aina vain muutaman minuutin, kaikkialla ympärilläni oli hiljaista ja samalla tunsin olevani osa järisyttävän isoa galaksia – yksin ja kuitenkin yhteydessä.
Nykyään yritän hypätä ulos aamulla, ennen miehen lähtöä majatalohommiin. Kapuan talomme takana olevalle mäelle ja hengitän. Tervehdin lintuja ja oravia, hiljaista vuoristoilmaa tai puuskaisia tuulia. Hämmästyn kuinka pienestä hetkestä voi saada paljon voimaa.
Ihminen on sosiaalinen eläin. Mutta ilman säännöllistä yksinoloa minä en jaksaisi mitään. Kuuloaistini heikentyisi, kenties, voi olla etten pääsisi sängystä ylös, tai ehkä minusta tulisi näkymätön. En ainakaan hymyilisi yllätysvieraille ja sekoittaisi mintusta ja tummasta suklaasta maailman parasta vuoristokaakaota.
