Vuosia sitten nukuin huonosti ja heräilin usein aamuöisin. En osannut pysähtyä, kun työ oli mielenkiintoista, harrastukset haasteellisia ja kaikki muutkin ympärilläni täyttivät kalenterinsa aamusta iltaan asioilla ja tapaamisilla.
Oivalsin, että jos joku nyt katsoo elämääni, näyttää siltä, että minulla on kaikki hyvin. On haastava työ, kiva perhe ja läheisiä, mutta silti minusta tuntuu hyvin levottomalta ja väsyneeltä.
Tajusin, että voimattoman oloni täytyy olla omista valinnoistani kiinni, ei siitä, mitä teen tai mitä minulla on. Samoilla ulkoisilla olosuhteilla voin voida huonommin tai paremmin. Tajusin, että ihmiset, joilla on hyvin vähän mitään, saattoivat voida paremmin kuin minä. Päätin, että ykkösprioriteettini elämässä siitä hetkestä alkaen on saada elinvoimani takaisin.
Silloin, kun on se hetki, että “nyt riittää, en enää jaksa tätä”, voi toipuminen alkaa. Huomasin, että ensin piti levätä tosi paljon ja ajattelin, etten ikinä selviä, jos pitää nukkua näin paljon. Jätin kissanristiäisiä ja harrastusmenoja pois.
Myöhemmin, kun sain enemmän voimia, saatoin ottaa joitakin asioita takaisin arkeeni. Jotakin taas jäi luonnostaan pois. Jos on kovin väsynyt, voi joutua jättämään hetkeksi pois jopa niitä menoja, joista nauttii, jotta saa levättyä. Sen jälkeen voi taas alkaa tekemään asioita uudella tarmolla.
Minulla meni vuosia saada elinvoimani takaisin, koska muutokset tapahtuvat hitaasti. En lähtenyt vuodeksi joogaamaan, vaan elin arkista elämää. Mielestäni yksi tärkeimpiä asioita elämässä on huomata, milloin omasta voimasta ei enää riitä tarpeeksi jaettavaa, ja milloin pitää ottaa aikaa sen palauttamiselle.
Näen elämän ajanjaksoina, joissa välillä käännytään itseen päin ja ollaan rauhassa ja välillä on aika jakaa ja tehdä enemmän asioita muille.
On aika rasittavaa, jos pitää joka päivä jaksaa samalla energialla, koska energiamme ei ole päivästä toiseen sama. Siihen vaikuttavat ravintomme, terveydentilamme, elämäntilanteemme ja jopa luonnonrytmit. Jos käymme läpi jotakin raskasta henkistä prosessia, vaikkapa eroa, ei keskittymiskyky työhön ole sama ja lepoa tarvitaan enemmän kuin seesteisemmän elämänvaiheen aikana.
Olisi hienoa, jos mahdollisimman monella työpaikalla olisi ymmärrystä ja luottamusta siihen, että työntekijä ei tuota samanlaista panosta joka päivä, vaan joinakin viikkoina tulosta syntyy ja toisina voi ottaa rauhallisemmin. Olemme ihmisiä, joiden henkinen tila ja valmius antaa itsestään vaihtelee.
Pyrin antamaan itselleni luvan tehdä pidempää päivää silloin, kun keskittymiskyky on hyvä ja yhtä lailla olemaan kokematta huonoa omaatuntoa siitä, että välillä teen vain puolen päivän työt.
Luodaan ympärillemme kulttuuria, jossa annamme itsellemme ja toisillemme luvan priorisoida lepoa, koska se hyödyttää vuosien aikana meitä kaikkia ja maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin – vastustuskyky paranee ja sairauspoissaolot vähenevät, luovuus lisääntyy, onnettomuusherkkyys vähenee ja tärkeisiin ihmissuhteisiin on voimaa panostaa enemmän.
Kuva: Kristina Tsvetkova
