Avioeroprosessissa minulta jäi käsittelemättä yksi asia: miten pahasti sattuu, kun puolison kiinnostus kohdistuu nuorempaan. Tuntuu kuin kaikki muu tähän liittyvä olisi jo käsitelty: asianosaisille on annettu anteeksi ja kaikki ovat hyvissä väleissä keskenään. Love and let go. Mutta se kipu, joka syntyy pelosta että menettää jotain tärkeää ja rakasta siksi, ettei ole enää nuori, oli jäänyt loppuunkäsittelemättä. Että rakkaudella, iällä ja viehätysvoimalla voisi olla jotain tekemistä keskenään. Se oli minun kipuni, eikä siihen enää liittynyt syytöstä ketään kohtaan.
Universumi on siinä mielessä perusteellinen, että se toimittaa uusia mahdollisuuksia käsitellä kipeitä asioita. Epäilen, että se tekee palveluksia niin kauan, kunnes asia on käsitelty.
Jos ei usko universumiin – kuten en minäkään ole varma uskonko vai enkö, mutta minusta on silti hauska ajatus, että Unski puuhaa minun etuni mielessään kaikenlaista – asiaa voi ajatella myös puhtaasti yksilölliseltä kannalta.
Subjektiivin näkökulmasta ajatellen reagoimme käsittelemättömään asiaan niin kauan kun se on kipeä, haava. Ihmiset eivät reagoi asioihin, joilla ei ole heille merkitystä, joiden suhteen he ovat sinut. Iän ja viehätysvoiman välinen suhde ei ole universaalisti kipeä kohta kaikille.
Haavaan osuvaan asiaan reagoi aina moninkertaisesti voimakkaammin. Objektiivisesti ottaen asia voi näyttää merkityksettömältä, mitättömältä. Mutta haavoissa ei ole mitään objektiivista. Ne ovat puhtaasti subjektiivisia. Haava on kokijalleen tosi ja käsittelemättömänä saa reagoimaan voimakkaasti, tulkitsemaan tilanteita haavasta käsin. Siitähän on kyse, suolasta haavoille. Ehjällä tai arpeutuneella iholla suola ei saa aikaan samanlaisia vaikutuksia.
Käsittelemättöminä haavat vain voimistuvat ja saavat uusia ilmenemismuotoja, uusia tarinoita. Taustalla on usein jo lapsuudessa tapahtunut asia, lapsuuden haava. Siihen on helppo osua myöhemmin uudestaan ja uudestaan. Menneisyys näkyy nykyhetken tunnereaktioissa. Näennäisesti hassut ja jonkun toisen mielestä mitättömät asiat haavaan osuessaan aiheuttavat reaktioita, joilla ei ole mitään järjellistä selitystä. Eivätkä ne rationaalisesta ajattelusta kumpuakaan.
Facebookissa oli haaste jakaa 5 vähintään 15 vuotta vanhaa kuvaa itsestä. Yksi kuvistani oli tämä kuva minusta 20-vuotiaana. Katselen minua parin vuosikymmen takaa. Haluaisinko olla tuo tyttö? Suljen silmäni ja kuvittelen, miltä tuntuisi olla taas 20. Tulen nopeasti siihen tulokseen, etten haluaisi sitä. Kaksikymppisillä on omat juttunsa. Ne on koettu jo kerran, ja se riittää.
Kyse ei olekaan siitä, että haluaisi olla jälleen 20-vuotias, ikinuori tai kuolematon. Varmasti ikään liittyy myös nostalgiaa ja elinvuosien hupenemiseen liittyviä tunteita. Mutta haavassani ei nyt ole kyse siitä.
Kulttuurimme korostaa nuoruutta ja kauneutta, eikä anna ikääntymisen ulkoisille merkeille positiivista arvoa. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän viehätysvoima perustuu johonkin muuhun kuin ulkonäköön — ulospäin näkyvään kauneuteen, komeuteen, voimaan, terveyteen, hiusten pituuteen tai paksuuteen, ihon sileyteen, upeisiin lihaksiin tai johonkin muuhun ulkoiseen ominaisuuteen.
On aiempaa suurempi paine olla puhtaasti se, kuka on. Luottaa siihen, että se riittää. Olla se, joka sinusta on tullut elämänkokemustesi myötä, kokemiesi kipeiden asioiden kautta, lukemattomien naurujen ansiosta.
Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän viehätysvoima perustuu sisäiseen kauneuteen. Karisma ja loisto tulee sisältä. Ikä haastaa luottamaan siihen. Että parhaassa tapauksessa kaikki ne kokemukset ovat kuljettaneet lähemmäksi parasta versiota sinusta. Et ole vanhentunut ilman positiivista muutosta. Voi olla, ettei ulkomuotosi ole sama kuin ennen, mutta et ole sisältäkään sama. Päinvastoin. Olet kasvanut omaksi itseksesi, yksi askel kerrallaan.
Sitä tarkoittanee sisäinen kauneus käytännössä. Ihmistä joka on sinut itsensä kanssa siinä määrin, että se näkyy ulospäin. Kauneutena, viehättävyytenä. Jonain sellaisena, jonka lähellä haluaa olla.
Parhaimmillaan vuodet ovat antaneet mahdollisuuksia parantaa haavoja ja kasvaa rakkauden arvoiseksi. Sellaisena kuin on.
***
Samana päivänä kun kirjoitan tätä tekstiä, 3,5-vuotias kuopukseni pohtii matkalla päiväkodilta kotiin, ettei halua, että vanhenen. Hän tarkentaa alahuuli uhmakkaasti töröttäen haluavansa, että olen aina “äiti”.
Saman päivän iltana esikoiseni, 12-vuotias poika, seuraa kiinnostuneena, kun saunan jälkeen laitan hiuksiini kiharahoitoainetta. Kyselee mitä se on, ja miksi sitä laitan. Kuuntelee vastaustani tarkkaavaisesti ja toteaa sitten vilpittömän hämmästyneenä:
– Ai mä en tiennytkään että noinkin vanhat välittää siitä, miltä ne näyttää.
(Mitä h*******ä. Nämä lapset lukevat ajatuksiani. Hei, en ole vielä ruumis. Edelleen äiti, kiharatukkainen äiti. Selvästi elossa. FYI.)
***
