Sain valtavan koskettavan tehtävän kirjoittaa Hidasta elämää -yhteisön puolesta Mikko Palorannan muistokirjoituksen. Tänään olisi ollut Mikon vuoro julkaista vuoden ensimmäinen keskiviikkokolumni.
Yli kaksi vuotta sivuston keskiviikkokolumnistina toiminut Mikko kuoli 57-vuotiaana uudenvuodenaattona yllätyksenä kaikille. Mikko itse koki eläneensä ohuen langan varassa parikymppisestä asti, jolloin hän ensimmäisen kerran sairastui syöpään. Omien sanojensa mukaan hän pyrki elämään niin, että mikä tahansa päivä voisi olla levollisesti hänen viimeisensä. Mikkoa jäivät kaipaamaan vaimo, aikuisiksi ehtineet kaksospojat ja lukuisat muut ihmiset.
Mikko halusi olla luomassa merkityksellisiä asioita joka päivä. Hän nimitti itseään tietoisen johtajuuden aktivistiksi; hän toimi yrittäjänä Human Vision Oy:ssä. Mikko jakoi mielellään hyviä uutisia huonojen uutisten sijaan. Hän oli myös luomassa ”läsnäolon, kohtaamisen ja kuuntelemisen kansanliikettä”, Minulla on aikaa -tapahtumaa, joka on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat halukkaita antamaan toisille aikaansa ja kuulemaan kuulumisia.
Mikko oli aina halukas keskustelemaan henkisyydestä, rakkaudesta ja hengellisyydestäkin. Kolumneissaan hän pohdiskeli muun muassa kiireeseen, vastuuseen, tuomitsemiseen, täydellisyyteen, kiitokseen ja kiitollisuuteen sekä itsensä rakastamiseen liittyviä teemoja. Itseäni tässä hetkessä koskettaa erityisesti teksti:
”Entä jos keskittyisin tänä jouluna kiitosten antamiseen? Sanoihin, jotka annan nauttien hänen katseestaan. Tai edes pieneen viestiin tai puheluun. Kertoisin läheisille ja ystävilleni, miten paljon he minulle merkitsevät. Kiittäisin avoimuudesta ja rehellisyydestä. Luottamuksesta ja kuuntelusta. Kärsivällisyydestä, erityisesti silloin, kun sitä on minulta puuttunut. Kiittäisin halauksista, joita olen saanut. Kertoisin miten suuri merkitys näillä asioilla on minulle ollut. Miten ne ovat melkein pysäyttäneet sydämeni ja saaneet minut tuntemaan itseni ihmiseksi. Sellaiseksi joka on hyväksytty sellaisena kuin on. Voinko saada sellaista paketista? Kiitos kaikki ystäväni. Nyt kerään rohkeutta kertoa tämän kaiken teille.”
Mikon kaiken olemisen ja ajattelun perusta oli rakkaus, jota hän välitti koko olemuksellaan. Mikolla oli tapana tulla lähelle, ottaa käsistä kiinni ja kysyä: ”Mitä sulle ihan oikeasti kuuluu?” Ja pysähtyi kuuntelemaan vastauksen.
Minä jään ikävöimään hassuja solmioitasi ja niin ihanaa nauruasi, kultasydämistä, ihanaa ystävää. Kotini nurkassa pulputtaa sinulta saamani lahja, iso akvaario, josta lupaan pitää oikein hyvää huolta.
”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta pieninkään luuni ei ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Psalmi 139: 14-16)
Siunausta matkaan ihana Mikko, sinä olit suuri ihme. Lausumme yhdessä lämpimän kiitoksen siitä, että olit.
Koko Hidasta elämää -yhteisön puolesta,
Miia Moisio
