On, koska sellainen timantti on myös minussa. Et vain ehkä ole löytänyt omaasi vielä. Se saattaa olla ison pölykerroksen alla. Mutta usko pois, siellä se on, yhtä loistavana kuin sinä itse. Minä saatan voida auttaa sinua löytämään sen. Tammikuussa, kun Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjani ilmestyy.
Kun pari päivää sitten ajelin salilta kotiin, ja mietin sitä, miten onnellisuus, ilo ja rakkaus ovat nykyään oma perusolotilani, ovat olleet jo kauan. Miten hienolta tuntuu, kun voi hyvin ja on iloinen omasta arjestaan. Olen jo lapsesta saakka ollut aika energinen ja aikaansaava tyyppi, mutta silti elämässäni on ollut jakso, jolloin kaikki tuntui toivottomalta. Muistan hyvin esimerkiksi kuuden vuoden takaisen uudenvuodenaaton, jona istuin lapsuudenkotini eteisessä rappusilla ja itkin. Jos joku olisi kysynyt sillä hetkellä elämäni merkitystä, en olisi osannut vastata mitään. Valo oli kadonnut. Olin kuin tunnelissa, jossa oli sysimustaa ja pilkkopimeää.
Nykyään, vaikka arjessani on yhä pulmia, on isompia ja pienempiä vastoinkäymisiä ja elämä on välillä vuoristorataa, epäkohdat ja esteet eivät muserra minua. Enää. Usein ne eivät edes heilauta minua mihinkään suuntaan. Esimerkiksi kaksi päivää sitten, kun auto ei startannut kovasta pakkasesta johtuen, ajattelin, että kas, auto ei startannut. Aiemmin olisin pilannut moisella koko päiväni, jos en huomisenkin. Nykyään ajattelen niin, että se, mille voin itse tehdä jotain, sille teen jotain. Jos en asiaa voi muuttaa, en voi asiaa muuttaa. Silti enää harvoin esimerkiksi valitan mistään, koska miksi valittaa asiasta, jonka joutuu joka tapauksessa tekemään tai kokemaan, valitti siitä tai ei.
Kun palaan elämässäni seitsemän vuotta ja risat taaksepäin, tilanne oli toinen. Elämä näytti ulospäin hyvältä, ellei jopa täydelliseltä. Nykyään tiedän muuten senkin, että täydellisyys on harhaa, sellaista ei ole, se on vain suloista arjen utopiaa. Mietin pitkään, mitä kirjoitan, koska en halua loukata ketään, en ole vuosiin halunnut. Aina tilanne ei ole ollut samanlainen. Olen itsekin loukannut ihmisiä, en ole mikään puhdas pulmunen enkä sellaista väitäkään. Olen jopa halunnut loukata ihmisiä, koska olen kokenut, että he ovat tehneet samoin minulle. Nykyään sillä ei ole merkitystä, mitä kukin on tehnyt. Uskon ystävällisyyden ja rakkauden voimaan. Tiedän, että vihaa ei poisteta vihalla. Kaiken negatiivisen tässä maailmassa voi vain rakkaus ja ystävällisyys korjata.
No, siihen seitsemän vuoden takaiseen. Minut oli hylätty, jätetty, rikottu, hajotettu, itsetuntoni oli riekaleina. Minun henkiset ja fyysiset rajani oli tallottu niin monta kertaa lattian rajaan, että en itsekään enää tiennyt sitä, missä ne kulkivat. Minulle oli valehdeltu, lupaukset olivat petetty kymmeniä ellei satoja kertoja. Minua oli loukattu, huijattu, minulle oli valehdeltu, minua oli kusetettu. Silti enemmän kuin mitään muuta en halunnut muutosta. Olin jumissa, takerruksissa, halusin pitää kiinni. Uusi tuntui liian pelottavalta. Paljon turvallisempaa oli jumittaa vanhassa. Eräs terapeutti myöhemmin sanoi, että olin tuolloin ollut jo pitkään stressin sietokykyni äärirajoilla. Uskon, että hän puhui totta. Kun jakaa elämänsä omia lapsuuden traumojaan ja epävarmuuksiaan väärin keinoin eli muun muassa riippuvuuksin hoitavan ihmisen kanssa, sitä alkaa itsekin muuttua epävarmaksi. Sitä hipsuttelee taustalla ja tekee kaikkensa, ettei toinen suutu tai hermostu. Sitä valitsee sanansa ja tekonsa niin, että ne miellyttävät toista. Sitä hukkaa itsensä täysin. Se toinen voi yhtenä hetkenä olla maailman parasta ja hauskinta seuraa, toisena hetkenä kuin nilkkaan nyöritetty tikittävä aikapommi.
No, uusi oli väistämätöntä, eikä se uusi miellyttänyt minua. E-ei. Kun oli vihdoin tilaa hengittää, tein kaikkeni, jotta tilaa ei olisi ollutkaan.
Kun tilanne lopulta alkoi selkiytyä pikku hiljaa kuukausien kuluessa, minä hukutin murheeni ja ajatukseni työhön. Silloin minun ei tarvinnut keskittyä muuhun eikä ajatella mitään, joka satutti liian paljon. Ei tarvinnut tutustua itseeni. Liian usein siinä tammipuisessa, valkokiiltäväpintaisessa ja rosterikoneisessa sisustuslehtikeittiössä lapset söivät nakkeja ja ranskalaisia, koska työpäivien jälkeisen ajan en jaksanut laittaa oikeaa ruokaa, sillä mietin, mitä, miksi, mitä jos, miksi minä. Entä jos sittenkin. Jos jos jos. Vatvoin loputtomiin. Vatvoin myös aineellisia ongelmia, joita tilanne oli aiheuttanut. Lopulta jouduin luopumaan myös kodistani. Tunsin itseni niin loukatuksi, että en edes halunnut voida paremmin. Halusin uida itsesäälin suossa. Halusin rypeä. Minulla oli oikeus olla vihainen, koska olin joutunut kärsimään. Ja kaiken keskellä minun oli ihan pakko saada tietää, miksi. Mietin vuosien takaisia tilanteita, että jos sittenkin olisin tehnyt näin tai niin, miltä elämäni näyttäisi nyt. No, sanomattakin selvää, etteivät tuollaiset ajatukset vie eteenpäin, eivät sitten ollenkaan.
Sitten ajattelin, että uusi parisuhde varmasti tekee minusta onnellisen. Entä jos saisin vielä lapsen? Menin naimisiin ja tulin pian raskaaksi. Sain keskenmenon viikolla 13. Hän ei ollut valmis tähän maailmaan, enkä tainnut olla valmis minäkään. Luulinhan yhä, että toiset ihmiset auttaisivat minut pois olostani. Miten väärässä silloin olinkaan. Myöhemmin sain iltatähden, joka ilostuttaa arkeani joka päivä. Mutta onnen, tasapainon ja kaikki muut tunteet, ne olen löytänyt itsestäni, en kenestäkään toisesta ihmisestä.
Vuosien varrella olin myös omaksunut tehokkaasti aiemman parisuhteeni käytösmalleja. Kerran katsoin itseäni kuin ulkopuolelta. Minäkö olin tuo inhottava rähjäävä ihminen, joka oli alkanut vahtia toisen, omaan tilanteeseeni viattoman ihmisen jokaista lasillista? Pystyinkö minä sanomaan toiselle riitatilanteessa noin loukkaavasti? Sellainen en halunnut olla. Harkitsin muuttoa Berliiniin. Päätin, että jos aloittaisin täysin tyhjältä pöydältä, uudessa kaupungissa, elämäni muuttuisi onnelliseksi. Ihan varmasti. Ennen kuin olin pakannut kapsäkkini, jostain tuli vahva oivallus, että pakenemalla vieraaseen kaupunkiin mennyttä ei saa kumitettua pois. En ala voida paremmin sillä, että kiellän asioita ja lakaisen niitä maton alle. Ainoa mahdollisuus oli ihan itse omin pikku kätösin ja ajatuksin olla oma pelastusrenkaani. Ymmärsin, että alusta voin aloittaa siten, että nostan kissan pöydälle. Kun aloin tutustua itseeni, huomasin, että askel askeleelta minun on itse vahvistettava itseäni, muutettava omia ajatus- ja toimintamallejani. Käsiteltävä mennyt ja alettava katsoa elämää ja asioita eri kantilta. Mennä kohti tulevaisuutta.
Tein myös nämä huomiot, eivätkä ne ole tärkeysjärjestyksessä:
Minun oli mietittävä, että kuka olin ja mitä elämältäni halusin.
Huomasin, että vihalla ja katkeruudella en pääsisi ikinä eteenpäin. Oli siis annettava anteeksi puolin ja toisin. Itselle, kaikille asianosaisille ja koko maailmalle. Kun aikaa oli kulunut riittävästi, muutama vuosi, puhuin asiat halki monen ihmisen kanssa. Heti en kyennyt antamaan anteeksi. En edes itselleni. Se vaati aikaa, mutta tapahtui. Kaikista helpottavin hetki oli, kun muutaman vuoden jälkeen pystyin vastaamaan entisen puolisoni mummon puheluun. Olimme olleet läheisiä, mutta jossain vaiheessa en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lakata pitämästä yhteyttä. Kaksi kuukautta siitä, kun kävimme pitkän ja tunnerikkaan puhelun, isoäiti kuoli.
Minun oli tunnusteltava sitä, mitä minä oikein tunsin. Miltä tunteiden tunteminen tuntui ja miten tunteisiini reagoin? Oivalsin, että tunteen kokeminen on eri asia kuin sen esille tuominen. Saan olla vihainen ja surullinen, mutta minun ei tarvitse räjähtää ja riidellä.
Minun oli hyväksyttävä, että tie kohti parempaa oli hidas ja mutkainen. Välillä tuntui, että itsetutkiskelu ei parantanut oloani, vaan vei yhden askeleen eteenpäin, kaksi taakse. Yhä tuli päiviä, kun makasin kolme päivää sängyssä ja tuijotin kattoon, leikin marttyyria ja mietin, että miksi.
Minun oli pakko alkaa nähdä myös se, että ihminen on peili. Sen ymmärrettyäni lakkasin projisoimasta omia tunteitani muihin ihmisiin.
Otin itse vastuun omasta elämästäni, tunteistani ja hyvinvoinnistani. En vedonnut enää mihinkään minulle tapahtuneisiin asioihin, olin niin paljon muutakin.
Asetin itseni oman elämäni eturiviin. Aloin ensin pitää itsestäni, sitten rakastaa. Sekin voi olla päätös, jonka joutuu tekemään joka päivä.
Aloin hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Opin näkemään hyvää siinä, mikä oli ennen ollut kaaosta ja satuttanut minua.
Niillä keinoin minä menin eteenpäin. Elämäni isoimmasta myllerryksestä on jo seitsemän vuotta. Jos tuolloin ajattelin, että en ikinä voisi olla onnellinen, niin nyt en voisi olla onnellisempi. Olen kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, joka teki minusta sen, joka olen. Oman, todellisen itseni.
Hiljattain hakiessani erästä työpaikkaa, ei se tuntunut missään, kun päivän psykologisten testien jälkeen luin tuloksista, että minua suositeltiin toimeen vain keskivahvasti. Sen sijaan silmäni takertuivat lauseeseen hyvä itseluottamus ja paineensieto. Tadaa! Ne ovat omin pikku kätösin ja ajatuksin rakennetut. Tuo lause tuntui pitkästä aikaa parhaalta palkinnolta ikinä. Tällä hetkellä se on täysin totta. Mutta vaatii itsetutkiskelua, joka päivä. Henkinen treeni on yhtä tärkeää kuin punttitreeni, usko pois.
Kun moni asia hajoaa, lopulta vihan, katkeruuden, toivottomuuden, surun ja epäuskon jälkeen jäljelle jää vain puhdas oleminen ja kuin uudesti syntynyt ihminen. Jäljelle jää se timantti ja sisäinen voima, joka meissä kaikissa on. Siitä timantista syntyi ensin Vastaisku ankeudelle -blogini, ja sitten kirja Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen.
Sinun ei tarvitse kokea kriisiä, että voisit löytää sisäisen voimasi. Olen koonnut kirjaan erilaisia pieniä ajatelmia, joilla sinua herättelen. Herättelen huomaamaan, miten upeaa arkesi on tai nipistän sinua huomaamaan, että aina on toivoa.
Kun on ollut riittävän kontallaan omassa elämässään, tulee syvä halu auttaa muita. Minä olen ollut. Sinäkin luultavasti olet. Ehkä siksi juuri luet tätä, että tiedät, miltä se tuntuu.
Olet tervetullut Sisäinen voima -kirjan Facebook-sivuille, jotka juuri laitoin pystyyn. Toivon, että näen sinut sielläkin.
Kaikkea hyvää tulevalle vuodellesi 2015!
