Jos kysyt minulta ”miten elämä on kohdellut”, vastaan: ”lämpimällä upeudella”. Se on ravinnut, rohkaissut ja tarjonnut miltei päivittäin mieliinpainuvia kokemuksia. Elämässäni soi ilo, myötätunto ja lämpimät yhteydet toisiin ihmisiin. Minulla on kaikkea, mitä olen keksinyt matkaltani odottaa. Fyysisesti ja materiaalisesti joku varmaan keksisi mittavan luettelon puutteita, -minulle niillä ei kuitenkaan ole erityistä merkitystä, koska voin nauttia elämän tärkeiden asioiden suurisylisestä olemassaolosta. Riittävästä terveydestä, perheestä, sydäntä lämmittävistä ystävistä, kohtaamisista sekä merkityksellisestä ja vapaasta työstä.
Millaisia siis olivat odotukseni elämälle? Suoraan sanoen, minulla ei ollut erityisiä odotuksia. Sain jo nyt, jatkuvasti ja kahmaloittain kokemuksia, jotka tekivät jokaisesta päivästä ilon. Olin jo ennestään hämmentynyt siitä, millaisia lahjoja elämä eteeni kantoi. Lähes päivittäin jotain sellaista, jonka kykenen vielä jälkeenpäin nimeämään. Oli siis jo olemassa suuri määrä asioita, joista olin kiitollinen.
Miksi kirjoitan näitä asioita tähän kolumniin? Siksi, että haluan kertoa sinulle lähimenneisyyden kokemuksista, joista kaiken edellisen jatkoksi itseni löysin. Tapahtumista, jotka lämpimän rakkaudellisesti asettelivat elämäni sellaiseen uuteen asentoon, jota nyt yritän hahmottaa ja josta tähyilen polkuani eteenpäin.
Maailmankaikkeuden suunnittelutoimisto oli tilannut minulle lisää lahjoja. Niitä ryöppysi ovista ja ikkunoista. Lahjoja, täynnä sellaisia kokemuksia, joita silmät ja korvat eivät tahtoneet tajuta. Kokemuksia, jotka upeudellaan miltei pysäyttivät sydämen ja halvaannuttivat hengityksen. Niin — kyllä sinä arvaat, mistä ne tulivat. Toiselta ihmiseltä.
Ihmiseltä, jolla oli rohkeutta ja tahtoa olla ihminen tavalla, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Ihmiseltä, joka eli maailmaan ilonsa, pelkonsa, rakkautensa ja tuskansa sellaisella totuudellisuudella ja avoimuudella, johon en edes kuvitellut kenenkään kykenevän. Häneltä, joka uskalsi paljastaa oman ihmisyytensä toiselle ihmiselle. Ilman maskeja, rooleja ja teeskentelyä. Ihmisen, joka uskalsi olla alaston ja haavoittuva.
Näin itsensä etsintää ilman puolustelua, selittelyä ja syytöksiä. Koin kärsivällisyyden antaa hiljaisuuden laskeutua ja tehdä tilaa totuudellisuuden ja luottamuksen aroille lintuparville niin, että ne voivat tulla kutsujansa luokse. Ihmiseltä, jolla oli halu ja kyky nähdä oma tuskansa lahjana ja sen kasvokkain kohtaaminen kasvun avaimena.
Minulle tuo kaikki on jotain elämää suurempaa. Niin kuin syntymä tai kuolema. Ilman niitä ei ole elämää. Ja kun elämä on, se on kuin vastasyntynyt lapsi, joka lepää täydellisellä luottamuksella äitinsä rinnoilla ja tietää olevansa turvassa. Ne ovat minun rajapintani johonkin, jota en ymmärrä. Johonkin suurempaan ja pyhään. Sellaiseen, jonka edessä vain polvistutaan ja hiljennytään.
En osaa edes kuvata sitä kiitollisuutta, jota tunnen saatuani olla mukana tuossa kaikessa. Kiitollisuutta siitä, että sain häneltä sellaisen luottamuksen ja arvostuksen, joka teki kaikki nuo asiat mahdollisiksi. Kiitollisena siitä, että hänelle riitti, että olin sitä, mitä olin.
Hyvä ystäväni kuvasi rakkauden kaiken olemassa olevan kunnioittamisena. Siinä minä olin. Kylvetettävänä rakkaudessa. Hyväksyttynä juuri sellaisena kuin olin — ja se antoi tilan kaikelle sille, mikä halusi tulla tapahtuneeksi. Se, mitä koin tapahtuvan, ei ollut yksittäisiä tapahtumia, vaan elämän ydin. Jotain sellaista, josta elämä syntyy ja joka ravitsee sen kasvun.
Missä olin? En tiedä vastausta, mutta sen tiedän, että näkemäni ja kokemani syntyy rakkaudesta, joka ei sylje syytöksiä toisten silmille vaan kohtaa tuskan omana ravintonaan. Rakkaudessa, jonka todeksi elämiseen tarvitaan leijonan rohkeutta ja enkelin totuudellisuutta. Rakkaudessa, jolla on tahto elää itsensä todeksi ja oman haavoitettavuutensa vahvuudeksi.
Niin, tällaisia lahjoja minulla on ollut ilo avata. Kokea suurta hämmennystä näiden kokemusten edessä, katsoa niiden kauneutta ja omaa pyrkimystäni saada ne kaikki mahtumaan sydämeeni. Minut on yllätetty jollain sellaisella, jota en ymmärtänyt edes olemassa olevan.
Nyt kysyn, miten vahvasti ja totuudellisesti minä uskallan elää itseni todeksi. Missä määrin minulla on rohkeutta olla avoin ja haavoittuva? Miten elän oman rakkauteni todeksi ilman maskeja ja rooleja kaikissa niissä tilanteissa, joita elämä tarjoilee? Kokemusteni jälkeen kysymyksiä on jälleen enemmän kuin vastauksia. En löydä riittäviä sanoja kuvaamaan kiitollisuuttani. Siksi olen hiljaa ja kumarran syvään edessäsi tietäen, että Sinä luet hiljaisuuteni.
