Olen kuullut sen useasti kuluneen vuoden aikana. “Ikä on vain numero.”
Asiaan vaikuttaa kenties, että suuri joukko lapsuuden ystäviäni on viettänyt pyöreitä vuosia. Niin minäkin.
Ajattelin jo lusineeni keski-iän kynnyksen ja siirtyneeni uuteen aikaan. Selvittäneeni kysymykset. Niin tai näin, mutta jotain taikaa tässä on. Tasakymmenessä.
Siirtymäriitit kuuluvat elämään ja jokaiseen kulttuuriin. Niitä järjestetään ajankohtiin ja tilanteisiin, joissa murros on mahdollisuus. Uusi ikä, uusi yhteisö tai uusi rooli yhteiskunnassa. Uskonnoilla on omat siirtymänsä, samoin muilla instituutioilla. Työpaikoillakin. Kokoonnutaan yhteen, pidetään puheita ja ideoidaan lahjoja, jotka symboloivat siirtymää. Saavutuksia ja luopumisia. jostain pitää aina irroittaa ennen kuin voi kiinnittyä seuraavaan.
Täysi-ikäisyys on siirtymä uuteen vaiheeseen, jossa on paljon lupausta ja odotusta. Samalla luovutaan jostain, vastuu kasvaa. Paradoksaalisesti jotain samaa on eläkkeelle jäämisessäkin. Vapauden odotusta. Töistä ja toisten täyttämästä kalenterista. Tosin silloin luopumistakin on enemmän. Elämäntehtävä, työkaverit ja tutut rutiinit, joiden tilalle saa ja pitää keksiä uudet aiheet.
30, 40 ja 50 ovat siinä välissä.
Ne on nyt kaikki nähty. Kolmikymppinen ohitettiin kevyesti Frederikiä rallatellen. Nelikymppiset vietettiin samaan aikaan sekä voimien tunnossa että hiukan jo hämmentyen. Mitäs tästä vielä seuraakaan?
Viiskymppiset olivat astetta ristiriitaisempi siirtymä. Työn imu, vastuut ja puurtamisen hedelmät versus elämän kokonaisuuden tiedostaminen? Aikuistuvat lapset ja uuteen vaiheeseen siirtyvät suhteet. Fokus vaihtuu ja tarkentuu. Kokemus tuo varmuutta ja osumatarkkuutta, joka ylittää joskus innon ja energian. Vähemmällä enemmän, niinkuin Sarasvuokin todistaa Stronghold-linnakkeessaan.
En aidosti haluaisi olla minkään muun ikäinen. Kriisit ja kokemus syventävät elämän makua ja vähentävät pelkoja. Osaat paremmin arvostaa sitä mitä on, ja tiedät useammin mitä oikeasti haluat. Läsnäiloa ja olemisen sietämätöntä keveyttä.
Ja samaan aikaan toisaalla…
Vuosien myötä elämän rajallisuudesta kasvaa todellisuus, jossa jokainen valinta on entistä merkityksellisempi, jokainen hetki yhä arvokkaampi.
Tosin rajallisuudessa on myös riskinsä. Hetkeen on keskityttävä oikeasti, etteivät rajat ala ahdistaa. On hyväksyttävä tummemmatkin tuntemukset osana täyttä elämää.
Sillä kontrastista syntyy selkeys.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
