Kiitos viesteistä, joita sain teiltä edellisen blogipostauksen jälkeen. Moni halusi lähettää voimia ja kiittää kirjoituksen avoimuudesta. Viestinne lämmittivät kovasti sillä mietin jutun kirjoittamisen jälkeen, olinko sittenkin liian rohkea? Tuleeko niin henkilökohtaisen erokokemuksen jakamisesta lukijalle epämukava olo?
Lopulta päätin julkaista jutun sellaisenaan, sillä olisi ollut outoa aloittaa oma blogi sivuuttamalla asia, joka muutti loppuelämäni. Olin siis tilanteessa, jossa elämästäni oli poistunut nainen, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä ikuisuuteen. Silti huomasin eräänä syyspäivänä olevani yksin kuin majakka kaukaisella kallioluodolla.
Samoin kuin majakka sytyttää valonsa myrskyssä, syttyi minussa eromyllerryksen keskellä sisäinen selviytyjä. Se on pelastajani, joka kytkeytyy automaattisesti päälle ääritilanteissa, silloin kun olen rotkon reunalla. Selviytyjä pitää huolen etten vahingossakaan astu reunan yli ja antaa rohkeuden pyytää apua. Sitä tarvitsin myös eromyrskyssä, joka alkoi yllättäen ja tunsin heti, etten selviäisi ilman hyvää tukiverkkoa.
Eron toiselle osapuolelle sisäinen selviytyjäni näkyi arvaamattomana kummajaisena, joka välillä halusi kyyneleet silmissä halata viimeisen kerran ja toisena hetkenä viljeli kitkeriä lauseita. Mieluummin olisin käyttäytynyt rauhallisen viileästi mutta olin niin pihalla kuin ihminen vain voi olla. Käytöstäni ohjasi monta viikkoa primitiiviset stressireaktiot, joita on erossa vaikea välttää.
En kuitenkaan vaihtaisi ainuttakaan myrskyä pois. Ajatelkaa mikä rikkaus meille annetaan. Myrskyt ovat kuin portteja, joiden läpi siirrymme ihmisenä uudelle tasolle. Vaikeiden aikojen kipu ja tuska on hinta siitä, että pääsemme eteenpäin kohti ydintämme, nyt-hetkeä, jossa ego kuolee ja sielu ottaa sen paikan.
Myrskyistä selviytyminen on nostanut esiin paljon hyvää. Ne ovat kasvattaneet kykyä seistä tukevasti juurillaan niin että pikku puhurit eivät enää heilauttele. Sisältäni nousee myös kutsumus tukea niitä, jotka kamppailevat omassa myrskyssään vaikean sairauden kanssa. Monet ovat pyytäneet vertaistukea ja kysyneet neuvoja miten itseään voisi auttaa perinteisten hoitojen lisäksi ja miten esimerkiksi syöpään tulisi suhtautua. Monesti helpottaa jo lyhyt valmennushetki, joka antaa ihmiselle käytännön vinkkejä ja ison annoksen sitä kaikkein tärkeintä, toivoa.
”Silloin, kun majakka sytyttää valonsa, se ei mittaa myrskyä.
Se ei tuomitse myrskyä. Se ei sano itselleen:
’Minun on ymmärrettävä, mihin tämä kaikki johtaa’,
ennen kuin se loistaa valoaan.
Se tietää vain, että se rakennettiin kestämään pimeyttä,
mahtavaa tuulta ja aaltoja, jotka syöksyvät loputtomasti
sen rakenteen ylitse.
Se ei myöskään pelkää. Se ei tiedä, milloin myrsky loppuu,
miten voimakkaaksi se yltyy tai syytä oman luomisensa takana.
Majakka tietää vain sen, että se on turvassa ja että sen täytyy loistaa valoaan pimeydessä auttaakseen muita löytämään tiensä sataman turvaan.
Se ei myöskään koskaan kysy sitä, miten siitä tuli valo, mutta se tietää, kuka se on ja mitä varten se on. Se tietää myös, että sen kantamaa valoa odotetaan ja pimeässä olevat etsivät sitä.”
Suomennos kirjasta Lee Caroll : Lifting the Veil
