Oli heinäkuun alun täydenkuun yö. Päivällä oli ollut hellettä. Nukuin ikkuna auki, jotta yö toisi viileyttä.
Heräsin kolmen aikaan aamuyöstä räkättirastaan räkätykseen. Päivällä olin kerännyt tien varrelta ahomansikoita maistiaisiksi. Niitä oli verraten paljon ja ajattelin kerääväni loput myöhemmin. Unohdin. Muistin sen vasta siinä räkättirastaan ääntelyä kuunnellessani. Sinne taisivat kadota ahomansikat parempiin suihin. Voi sentään, kylläpäs harmitti.
Räkättirastas jatkoi ääntelyään kuin sanoen ahomansikka, ahomansikka, hä hää hä hää. Sitten silmäni rävähtivät auki. Ei hyvänen aika, se syö minun puutarhamansikkani! On tämä sellaista touhua välillä, kun yrittää elää osin luontaistaloudessa. Mansikat muuttuvat elämää suuremmiksi asioiksi. Ensin keväällä tekee paikkausistutuksia, sitten kesän kastelee, kitkee, lannoittaa ja hoivaa. Miten olin saattanut unohtaa linnunpelättimen ja marjojen suojauksen? Nyt harmitti vietävästi.
Yön ajatukset junnasivat paikoillaan. Vaikene räkättirastas! Nukahdin uudestaan mutta heräsin taas neljältä. Tästä tuli nyt tällainen täyden kuun yö näköjään. Ryhdyin vuorostaan miettimään näitä Keskiviikkokolumneja. Onko minulla tarpeeksi aiheita? Mistä kirjoittaisin?
Olen aloittanut luontokuvauksen hiljattain. Opettelen kameran säätöjä ja zoomaan. Zoomaan aina vaan lähemmäs. Saanko perhosen siipien yksityiskohdat, värit ja tuntosarvet näkyviin? Vaihdan kohdetta. Saanko tallennettua ampiaisen työn touhussa, kun se irrottaa puunkuituja laudasta?
Ihmisen mieli on samanlainen. Zoomaamme huomiomme mieltä vaivaaviin asioihin: pesemättömiin ikkunoihin, katsastamattomaan autoon, maksamattomiin laskuihin, kirjoittamattomaan Keskiviikkokolumniin ja räkättirastaihin.
Aamuyöstä alkoi kuulua tiaisperheen ääntelyä, poikaset olivat lähteneet pesästään. Lokki kirkaisi, toinenkin. Keltasirkku aloitti säkeenkertaamisen, hömötiaiset ääntelivät metsän laidalla. Ikkunasta tuli mukava viileys. Laulujoutsen starttasi ja läpytti järven pintaa eteenpäin. Sen huuto ponnahti metsästä kaikuna. Miten taianomaisen kaunista! Kimalainen pörisi ikkunan alla. Sen touhukas ääni alkaa aina hymyilyttää.
Vaihdoin mieleni makro-objektiivin laajakulmaan. Heinäkuun päivät ovat lintumaailmassa jo aika hiljaisia, mutta heinäkuun aamuyö on vielä täynnä laulua ja ääntä. Tunsin itseni onnelliseksi ja kiitolliseksi, että olin herännyt kuulemaan tätä yöllistä konserttia. Laajakulma tuo koko maiseman näkyviin ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Ehkä pääsisin jatkossa helpommalla, kun kasvattaisin vaativia mansikoita vähemmän ja keskittyisin niiden sijaan helpompiin ja satoisiin marjoihin, kuten karviaisiin, saskatooneihin ja mustaherukoihin. Voisin kerätä enemmän marjoja metsästä. Ahomansikoita kypsyisi ja saisin vielä lisää maistiaisia. Marjoja riittää kaikille, niin minulle kuin rastaallekin. Voisin tehdä mansikkahillon sijaan raparperihilloa. Luonto tarjoaa niin paljon, kun vain osaisimme arvostaa sitä.
Jos minua väsyttäisi huonosti nukutun yön jälkeen, voisin viettää hellepäivän siestaa. Jos on olemassa ongelma, helpottaa tarkastella sen eri puolia. Ei pidä lannistua, jos heti ei löydy ratkaisua. Alitajunnalle on annettava mahdollisuus puntaroida asiaa.
Otin kynän käteeni ja ryhdyin kirjoittamaan tätä Keskiviikkokolumnia. Kello oli 4.30, linnut lauloivat. Olin jo työpaikallani.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
