Olen sitä mieltä, että pelkääminen varastaa meiltä onnellisuutta. Ja jännittäminen on eräänlaista pelkoa.
Nuorempana olin kova tyttö jännittämään. Olin sellaista kädet tärisevät kuin haavanlehti -tyyppiä, erityisesti jos jouduin pitämään esitelmää opiskelukavereilleni. Jossain vaiheessa sisuunnuin ja lopulta hankkiuduin kahteen ammattiin, jossa kummassakin joudun olemaan esillä. Omalla kohdallani siedätyshoito on toiminut. Enää jännitän vain harvoin. Itseni altistaminen omille peloilleni ja sen huomaaminen, että asioista selviää sittenkin, on tuonut elämääni valtavasti onnellisuutta. Muistan kuitenkin yhä sen tunteen, kun ohjasin ensimmäisiä ryhmäliikuntatuntejani. Tuntui siltä kuin vatsani olisi yrittänyt kääntyä ympäri. Mainitsemisen arvoinen on myös se tuskanhiki, joka valui pitkin ohimojani haastatellessani ensimmäisen kerran merkittävää julkisuuden ihmistä, italialaista elokuvaohjaaja Roberto Benigniä Berliinin filmifestareilla.
Joskus esillä olemistakin kauheammalta voi tuntua se, kun joutuu esittämään toisille omia ideoitaan, erityisesti, jos ne ovat kovin henkilökohtaisia. Myös itselle vieraan aluevaltauksen tekeminen voi tuntua pelottavalta.
Moni ehkä tunnistaa hetken, kun vaikkapa työpaikan palaverissa tai ystävän polttarisuunnittelutapaamisessa haluaisi jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Kun on keksinyt aivan tykki-idean tai vähintäänkin toteutuskelpoisen ajatuksen. Siinä sitä sitten availee ääntään tovin ja melkein kertoo ajatuksestaan muille, mutta sitten ei kuitenkaan. Onhan niin helppo ajatella, että ideastani ei kuitenkaan tykätä, joten lienee parempi, etten esitä sitä lainkaan. Sellainen ajatusmalli antaa itselle suoranaisen komennon tai vapautuksen vain lannistua. Eikö ole ihmeellistä, että itse voi kuvitella huonon lopputuloksen jo ennen kuin mitään on oikeasti edes tapahtunut.
Viime aikoina olen joutunut astahtelemaan pois omalta mukavuusalueeltani, sillä olen tahtonut toteuttaa omia haaveitani. Näiden randomhyppyjen tuntemattomaan ansiosta osa unelmistani on muuttunut työn alla oleviksi tehtäviksi. Se taas on saanut minut kokemaan huikeita onnistumisen ja onnen tunteita.
Mikä siinä omien ideoiden esittämisessä sitten mättää? No juurikin pelko, otaksun. Ei tunnu hyvältä, jos joudumme teilatuksi tai joku nauraa meille. Siitä syystä teemme monesti johtopäätöksiä, että on parempi unohtaa koko juttu. Kuka nyt haluaa saattaa itsensä naurunalaiseksi tai noloon tilanteeseen. Olisihan kauheaa, jos ajatuksistamme ei pidetä tai että me uskomme asioihin, jotka eivät merkitse muille sittenkään mitään. Ja entäpä sitten, jos menetämme maineemme?
Oikeasti: jokainen ihminen luo toisesta jonkinlaisen mielikuvan. Jos sinulla on 50 tuttavaa, sinulla on suurin piirtein 50 erilaista mainetta. Pelko kasvojen menetyksestä on melko kallis hinta maksettavaksi siitä, ettei uskalla toteuttaa unelmiaan. Onneksi pelosta voi oppia pois. Joskus se tosin tuntuu elämänmittaiselta treeniltä.
Kun nyt viimeisimmällä kerralla keräsin rohkeutta ideani esittämiseen, sähköpostin lähetä-nappulaa oli helpompi painaa silmät kiinni. Poskia kuumotti, mutta ajattelin näin: jos ehdotukseni on välillä lytätty, se ei tarkoita että aina kävisi niin. Hyväksyn täysin, etten voi miellyttää kaikkia. Pyrin kuitenkin uskomaan siihen, että epäonnistumisia ei ole. On vain asioita, joista voin oppia ja jotka voin tehdä toisin.
Jos siis kelailee liikaa sitä, mitä muut ihmiset meistä ja teoistamme ajattelevat, onnellisuuden taso ainakin itselläni laskee välittömästi. Olen mieluiten oma itseni, vaikka sitten joskus nolo sellainen.
Suunnataan siis innostuneina kohti päämääriämme! Jonain päivänä unelmat voivat toteutua. Mutta vain silloin, kun lakkaamme pelkäämästä. Ja hei, mokaaminenkin on sallittua. Kuka sitä paitsi enää sadan vuoden päästä muistaa virheitämme!
