Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Olen kaupunkieläjä. Rakastan vanhoja kerrostaloja, julkista liikennettä, kahviloita, hoidettuja puistoja – ja sitä, että aina on mahdollisuus mennä kahville, vaikka en ikinä menekään. Olen tähänastisen elämäni aikana rakastunut moniin kaupunkeihin: Helsinkiin, Kööpenhaminaan, Amsterdamiin, New Yorkiin, Torontoon ja nyt uusimpana Aasian kaupunkeihin.
Muutakin olen kokeillut. Viimeksi silloin kun esikoiseni syntyi, muutimme pellon laitaan. Ajattelin silloin hidastavani, ja esikoiseni saisi kasvaa seesteisessä ympäristössä. Mutta toisin kävi. Viiden kuukauden päästä rivitalomme meni vuokralle ja muutimme takaisin kivijalkakerrostaloon vuokralle. Maalla pitkät välimatkat tekivät elämästä kaikkea muuta kuin hidasta. Kaupunigissa kaikki on lähellä. Jos olisin silloin tiennyt, että muutaman vuoden päästä asun miljoonakaupungissa, en olisi sitä uskonut.
Urbaanina olentona mietin kovin usein, voiko melun, saasteen ja ihmismassojen keskeltä löytää mielenrauhan. Ympäristö vaikuttaa mielentilaan merkittävästi, mutta ihminen myös tottuu, sopeutuu. Kysymykseen en vielä osaa vastata, mutta kokeilu, tämä elämäni, on käynnissä. Koen, että hiljaisessa ympäristössä äitiyslomalla oli helppo hidastaa ja elää läsnäolevasti, mutta todelliset taidot tulevat käyttöön kaaosmaisessa arjessa metelin, kuumuuden ja kaiken moninaisuuden keskellä.
Urbaanissa ympäristössä hidastaminen vaatii määrätietoisuutta. Mutta uskon, että niin se vaatii missä tahansa. Aina löytyy tekosyitä tehdä vielä jotakin muuta kuin olla tässä hetkessä. Kaupungeissa kuitenkin kaipaan täysin hiljaisia paikkoja. Onneksi sellaisia löytyy: Bangkokissa menin hierontaan, ja huoneessa oli hiirenhiljaista. Se tuntui ihmeelliseltä. Hanoissa temppeleistä löytyy hiljaisuus, mutta muuten hiljaiset paikat ovat vähissä. Kaupungissa hiljaisuutta osaa arvostaa, sillä se on harvinainen luksustuote.
Mutta melu kuuluu kaupunkiin. Viime tammikuussa uuden vuoden aikaan Hanoi hiljeni viikoksi. Ei ihmisiä, ei moottoripyöriä, ei meteliä, ilmakin raikastui. Se tuntui oudolta. Aavekaupunki olikin luonnoton, eikä rauhoittava.
Ilahduin, kun sain käsiini Jonathan S. Kaplanin teoksen “Urban Mindfulness – Cultivating Peace, Presence & Purpose in the Middle of it All”. Ehkäpä minäkin voin harjoittaa läsnäoloa kaiken keskellä – siellä, missä oikeasti haluan olla? Vierastan ajatusta, että ensin menisin jonnekin rentouttavaan ympäristöön ja sitten “päästäisin irti”. Haluan “päästää irti” joka päivä, arjessa.
Saa nähdä, miten kokeiluni, tämä elämäni, etenee. Löydänkö urbaania mielenrauhaa vai alanko kaivata rauhallisempaa ympäristöä. Mutta määrätietoisuus kannattaa. Kun olen sisäisesti tasapainossa, kestän ulkoista melua, saastetta ja kaaosta paremmin. Ja mikä tärkeintä, tunnen eläväni – ihan tässä vain, kaiken keskellä.
