Pitkä palaveri, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Pitkän pinnistelyn jälkeen on pakko käväistä naistenhuoneessa. Tuttu reitti, tuttu toimenpide ja, niin, siinä se on: ratkaisu. Tsa-daa! Aivan ilmeistä!
Palaveri on ohi.
Painan imurin päälle ja alan huhkia. Olen imuroinut, hmm, noin kaksikymmentä vuotta. Minusta imuroiminen on tylsää. Puuduttavaa. Yllätyksetöntä. Ja vasta viime aikoina olen tajunnut tuon tylsän, puuduttavan ja yllätyksettömän toiminnan merkityksen. Se on melkein meditatiivista. Imuroidessa syntyy parhaat ideat ja innovaatiot, pidän aina paperia ja kynää lähettyvillä. Siksipä innovatiivisuuden näkökulmasta on suuri menetys, että fiksut ihmiset ulkoistavat siivouksensa. Heippa hyvät ideat!
Avaran taivaan syleilyssä otan askelta toisen eteen. Maisemat vaihtuvat tasaisen hiljokseen, samat kadut, sama rytmi. Mäet tuovat jännitystä rytminvaihteluun. Juostessa tai kävellessä voi nähdä silmissä, miten tärinä laittaa aivoista kuonat liikkeelle ja luo tilaa uudelle.
Vitsi vieköön, miksi edes yritin nyhertää jotain konseptia tai kokonaisuutta kasaan työpöydän ääressä? Ajanhukkaa.
Tylsyys, sitä me tarvitsemme makupaloina, jos kaipaamme luovuutta (ja kukapa ei tarvitsisi; kaikki työ on helpompaa ja mukavampaa kuin käyttää siihen ripauksen ideaa). Ja tylsyys syntyy siitä, että lakkaamme yrittämästä niin kovasti. Päästämme irti. Olemme hetken kuin mikään ei painaisi tai hiillostaisi niskaan. Luotamme, että elämä kantaa, vaikka olemme hetken tekemättä ja ajattelematta mitään.
Yleensä on helpompi tehdä monotonista toimintaa, kuten käydä vessassa, siivota työpöytää, imuroida tai juosta, kuin olla tekemättä yhtään mitään. Sillä tekemättömyydellä – varsinkin töissä– on se seuraus, että alamme tarkkailla, tarkkailevatko muut meitä, kun emme (muka) tee mitään. Totaalinen pysähdys saa aikaan usein myös viihdyketoiminnan, kuten Facebookin tai uutisten, liimaamisen tyhjän hetken täytteeksi. Ja Facebookhan kuormittaa aivojamme entisestään, ei siis suinkaan tyhjennä tai lepuuta niitä.
Nykyään on pelottavaa ja piinaavaa tylsistyä. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat. Sitten pelkäämme niitä ajatuksia, joita tylsyys synnyttää. Ja kun pelkää, ajattelee. Eikä silloin ole tylsää – vaan jännittävää.
Tylsyys vaatii luottoa elämään. Sen varassa lepää moni iso ja pieni innovaatio, arjen ihme.
Ja hyvinvointi.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
