Muistelen usein aikaa, kun asuin kaupungissa kerrostalossa. Mietin mihin kiinnitin huomiotani, kun katsoin ulos kuudennen kerroksen ikkunastani?
Useimmiten seurasin vilkkaan liikehuoneiston lastaussillan tapahtumia, ihmisten vaatetusta, autoja ja yleistä liikehdintää. Työni oli niin raskasta, että vapaalla koetin kaikkeni palautuakseni. Vietin vapaa-aikaani hassaten rahojani viihteeseen ja rentoutusyrityksiin, jolloin jouduin raatamaan yhä enemmän saadakseni laskuni maksuun. Mietin kuumeisesti ulospääsyäelämäntilanteestani. Ahdisti, kun en tiennyt mitä tekisin.
Eräänä aamuna join aamukahviani keittiön ikkunan ääressä ja huomasin, kuinka sinitiainen lauloi pontevasti tuuletusparvekkeen rautakaiteella. Ilahduin, kun näin, että sinitiainen ilmestyi siihen seurakseni aamusta toiseen. Pieni lintu oli niin iloisen, varman ja päättäväisen oloinen siinä lauleskellessaan, että se tunne tarttui minuunkin. Halusin elämälleni uuden suunnan, jonkin päämäärän – ja etenkin iloa. Ryhdyin varaamaan aamun kahvihetkiini enemmän aikaa, että ehtisin seurata lintua tarkemmin. Sen laulu tarttui sydämeeni.
Sinitiainen pyrähteli parvekkeenkaiteelta alas ikkunani viereen ja katosi. Hetken päästä se taas tuli taas kaiteelle jatkamaan laulujaan. Muistin lapsuuteni ajoilta, kuinka siinä kohtaa keittiön seinää oli joskus ollut kylmäkaapin ilmastointihormi. Sen tilalle oli tullut keittiöremonttini myötä uudet keittiökaapit, ja hormin sisäpuolella oli peitelevy. Aikana, jolloin ei ollut jääkaappeja, kylmäkaapin lämpötilaa säädeltiin hormiin laitetulla pitkän paksulla puukalikalla. Yhtenä aamuna jätin kahvikuppini ikkunalaudalle, hiippailin sukkasillani rappukäytävään ja kiipesin uteliaana rappusia tuuletusparvekkeelle kurkistamaan minne sinitiainen meni.
Seinässä oli kuin olikin reikä. Vilkaisin ylös ja alas toisiin kerroksiin. Niiden hormeissa oli ritilät, mutta jostain syystä minun keittiöni kohdalta ritilä oli irronnut. Päättelin, että sinitiaisella oli hormin kolossa hyvä pesäpaikka, ja se kuulutteli reviiriään ja itselleen morsmaikkua. Aivan oikein, pian tiaisia oli kaksi, toisella oli paksumpi raita mahassa (koiras) ja toisella vain hentoinen viiru (naaras). Ensin koloon kannettiin pieniä hentoisia risuja, sitten ei mennyt kovin kauaa, kun tiaispariskunta kantoi jo hyönteisiä nokassaan niiden sujahtaessa koloonsa. Poikasten oli täytynyt kuoriutua! Samalla hetkellä, kun sinitintti syöksyi koloon pistin korvani peitelevyyn kiinni. Miten hurmaavaa! Kuulin pienen pientä piipitystä! Keittiökolossani oli suloinen alivuokralaisperhe!
Ei ollut hetkeä keittiössä ollessani, etten olisi vilkuillut ikkunan suuntaan. Yritin aina ehtiä kuulla poikasten äänet emon tullessa pesälle. Voi sitä hymyn ja naurun määrää, jos ehdin sen kuulemaan. Sitten eräänä aamuna tiaisperhe oli lähtenyt. Poikaset olivat rohkeasti hypänneet siivilleen kuudennesta kerroksesta. Tuuletusparvekkeen laidalle oli jäänyt vain valkoisia ulosteraitoja muistoksi laulukonserteista ja pikkuisista piipertäjistä.
Nautin luontotapahtumista, kaipasin luontoon, mutta olin jotenkin hakoteillä, en saanut elämänahdistuksestani ja luontokaipuustani otetta. Linnuissa oli kuitenkin jotain voimaanuttavaa ja mystistä, ne latasivat minuun virtaa ja onnea. Koin, että linnuilla olisi minulle jotain kerrottavaa, jos tarpeeksi tarkkaan niitä kuuntelisin.
Sinitiainen oli opettanut minua rauhallisiin aamuhetkiin ja olemaan läsnä siinä hetkessä. Jatkoin harjoituksia. Näin sitä harjoittelin (ote Irti oravanpyörästä -kirjastani):
”Opettelin tekemään yhden asian kerrallaan jatkuvan koheltamisen sijaan. Opettelin kävelemään hitaammin, olemaan kärsivällisempi ja olemaan kiristelemättä hampaitani, kun joku töpeksi edelläni kauppajonossa. Yritin olla enemmän läsnä juuri tässä hetkessä, en viiden minuutin päässä tai huomisessa. Opettelin tunnistamaan lintuja ja opettelin seuraamaan päähänpistojani.
Erään kerran kävelin kaupungilta kotiinpäin Hämeenkatua itään. Huomasin korttelinkulmassa kauniin linnun sulan, joka osoitti oikealle, joten lähdin kävelemään etelään Tuomiokirkonkatua. En ollut aiemmin huomannut, miten paljon kaupungissa on linnunsulkia maassa. Tarpeeksi kauan käveltyäni tuli aina vastaan uusi sulka, joka näytti minulle uuden suunnan. Minua kiehtoi ajatus, että sulat veivät minua jonnekin. ”
Sulat ja luonto johdattivat minua kohti vapautta ja intuitiotani. Kun kuuntelin sydämeni ääntä, ymmärsin, että luonnossa oloni tuntui paremmalta. Lintujen kautta luontoa oli helpompi yrittää opetella ja ymmärtää. En kuitenkaan tiennyt milloin muuttolinnut saapuivat Suomeen tai missä voisin nähdä niiden saapumisen, joten lähdin päämäärättömästi ajelemaan maaseudulle touko-kesäkuussa ja luurailin taivaalle. Missä laulujoutsenia voisi nähdä? En tiennyt, mistä niitä löytäisin, mutta päättelin, että onnistumisen ja luonnon ymmärtämisen mahdollisuudet olisivat paremmat, jos asuisin lähempänä luontoa.
Tuli pesästä lähdön aika. Mikä minusta tulisi isona? En tiennyt. Pelotti vietävästi, mutta niin vain heittäydyin siivilleni, myin kuudennen kerroksen asuntoni ja muutin maalle. Asiat eivät menneet niin kuin elokuvissa. Kohtasin paljon vastoinkäymisiä ja jouduin pistämään elämänarvoni kokonaan uusiksi, mutta jälkeenpäin on helppo sanoa, että se kannatti. Kaikki ne vastoinkäymiset olivat tarpeen, jotta sain ravistettua vanhan elämän yltäni.
Nyt kun katson ulos ikkunastani, näen luontoa. Se tarjoaa minulle ilmaiseksi niin paljon asioita, että tarvitsen työntekoa paljon vähemmän. Sinitiaiset ovat edelleen vuosittaisia naapureitani, olen varmistanut sen ripustamalla lukuisia linnunpönttöjä pihaani. Ne ovat jo aloittaneet soidinlaulunsa ja -lentonsa ja varailevat pönttöjä itselleen. Kevät on täällä. Silmät ja korvat auki! Ja ne laulujoutsenet… ensimmäiset ovat jo täällä (touko-kesäkuussa ne viettävät piileksivää elämää ja hautovat hiljaa pesissään).
Mihin sinä katsot, kun vilkaiset ikkunastasi ulos? Mitä seuraat kadulla kulkiessasi? Ole valpas ja katso minne linnut ja sulat voivat sinut eräänä aamuna johdattaa.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
