Tämä koskettava ja raastavan rehellinen tarina kertoo sen, mitä harva uskaltaa sanoa ääneen. Tai edes myöntää itselleen. Silti se kuulostaa niin, niin tutulta. Ikävä kyllä. Nimimerkki Eleonora Ylihärsilä osallistui kirjoituksella Hidasta elämää -Facebook-ryhmän kirjoituskilpailuun keväällä 2010.
***
Se oli muistaakseni tiistaiaamu bussissa numero seitsemäntoista. Olin matkalla töihin, kun havahduin katsoessani kalenteriani. Minuuttiaikataulutetussa päiväohjelmassani kokousten väliin oli mahdutettu ystävieni siviilivihkiminen maistraatissa. Olin varannut seremonian jälkeen aikaa onnittelumaljoille kokonaiset 18 minuuttia. Mitä ilmeisimmin olin ajatellut, että suunnilleen sen verran saan aikaa kulumaan, kun juon lasillisen kuohuviiniä. Näin ollen olin arvioinut ystävieni elämän mittaisen lupauksen olevan noin 18 minuutin arvoista. Mietin, olisikohan sittenkin mahdollista, että tätä ainutkertaista rakkauden lupausta olisi voinut juhlistaa ihan jopa lounaalla tai vaikkapa vapaalla iltapäivällä. Sinä aamuna en mahtanut aikataululleni enää mitään, joten lupausten jälkeen nautin kuohuvaa iloisessa seurassa kokonaiset 25 minuuttia ja otin taksin seuraavaan palaveriin. Autossa huomasin pohtivani, missä kohtaa elämästäni tuli tällaista vai onko se kenties aina ollutkin näin.
Tajusin, että olen kyllä aina tottunut laittamaan itseni lujille ja protestanttisella työetiikalla paiskonut hommia saavuttaakseni toivomani lopputuloksen tai unelmani. Sillä meillä päin tällaista toimintaa kutsuttiin hyväksyvästi nyökkäillen kunnianhimoksi. Jotenkin se vain kuitenkin alkoi jossain kohtaa tuntua joltain ihan muulta. Minusta tuntui, että tein liikaa, koska juoksin itseäni karkuun. Mutta siinä taksissa en kokenut mitään dramaattista suurta heräämistä. Horisonttini huojahteli vain hetkellisesti.
Auton nahkapenkin palattua suunnilleen paikalleen huimauksen korvasi ahdistus. Se hiipi raskaana rintalastan alle. Työtä riitti reilusti toimistoaikojen ulkopuolellakin ja siitä vapaat illat ja viikonloput olivat täynnä erinäisiä bänditreenejä, nauhoituksia ja keikkamatkoja. Sitten oli jonkun häät, näyttelynavajaiset, levynjulkistus, kolmekymppiset, ensi-ilta, tuparit, remontti, muutto tai valmistujaiset. Kalenterini täyttyi ystävillä, kummilapsilla, duunikavereilla, sisaruksilla ja isovanhempien heikkenevällä terveydellä. Sen lisäksi oli vielä katsomattomat elokuvat, jääkiekko-ottelut, konsertit ja dokumenttifestivaalit. Mistäköhän päästä tällaista määrää tekemistä olisi syytä karsia, ajattelin epätoivoissani.
Lähipiirin käyttämä vakiotaktiikka ei ollut vaihtoehtojeni listalla. En ollut aikeissa hankkia validia tekosyytä, nimittäin lapsia. Huomasin kipeästi kaipaavani kalenteriini lisäasetusta, toimintoa jolla varataan perustellusti aikaa tavata itseään. Olin neuvoton. Tiesin haluavani muutosta, mutta en tiennyt, mistä etsiä keinoja sen toteuttamiseen. Minulla ei ollut toimintasuunnitelmaa, koska edessä siintävä maalitaulu oli vielä tuntematon. Niinpä tyydyin hautaamaan ajatuksen taka-alalle ja kiidin samalla sykkeellä eteenpäin elämässäni.
Menemisten karsiminen palasi mieleeni uudestaan, kun luin muiden kokemuksia tahdin hidastamisesta. Todistettavasti jotkut siis olivat onnistuneet saavuttamaan hitaamman elämäntyylin ja hehkuivat sitä myös lehtien palstoilla muille. Joku oli lopettanut vaativan duuninsa ja vaihtanut lempeämpään ammattiin, toinen oli ostanut vanhan kyläkoulun pönttöuuneineen ja remppailli siellä. Molempien artikkelien ihmisissä oli rauhaa, jota huomasin kaipaavani omaankin elämääni. Mutta miten sitä saisi, kun en ollut ajatellut muuttaa maalle, eikä alan vaihtokaan tuntunut kutkuttavalta.
Mietin, minkälaiselle muutokselle haluaisin sanoa ”tahdon”? Ensin pitäisi kai tietää, mitä haluaa ja kun olisin selvittänyt, mitä halusin, pystyisin luopumaan siitä, mitä en halua, ja sitä kautta voisin saada ehkä enemmän aikaa itselleni. Miten loogista! Harmi vain, että tahtominen ei ollut koskaan kuulunut vahvuuksiini. Olen enemmän varmistelija ja mukautuja, aina toinen jalka oven välissä, että jos ei sittenkään tiedä, mitä haluaa, voi vielä palata takaisin ja kokeilla kävellä vielä siitä toisestakin ovesta. Tosin olin jo alkanut huomata, että kun valitsee kaiken, ei saa yhtään mitään. Mietin kuumeisesti, minkä radan varrelta löytäisin sen oman kunnostusta vailla olevan asemarakennukseni.
Suunnittelin muutosta lounastauolla toimistolla samalla, kun nautin näyttöpäätteeni ääressä kylmää pizzaa. Jotain muutokseen viittaavaa olisi pakko tapahtua – nyt. Vanhana jojo-laihduttajana katseeni kääntyi tuttuihin vippaskonsteihin ja turvauduin pikadieettiin. Surffasin itselleni lounastauon päätteeksi lentoliput Australiaan. Onnittelin itseäni pulman tehokkaasta ratkaisusta, heitin pizzan jämät roskikseen ja palasin töihini. Vartissa valmista, luki valmisruoan muovikääreessä.
Maisemanvaihdokset auttavat totta kai akuuttiin itse aiheutettuun menemisähkyyn, kalenteri tyhjenee kuin itsestään. Voilá! Myös toisessa maassa oleminen on validi syy vältellä velvollisuuksia. Ainoa ongelma matkustamisessa on, että se ei varsinaisesti mitenkään korjaa kroonisen tyytymättömyyden todellista syytä. Matkoilla on tapana päättyä, jolloin luonnollisesti koittaa paluu arkeen. Ja sama kalenteri rumba jatkaa pyörimistään.
Taudin aiheuttaja pesii arjen jokapäiväisissä valinnoissa tai pikemminkin siinä, että ei valitse. Joten parantuminen vaatisi jokapäiväisten valintojen muuttamista. En tietenkään silloin vielä ymmärtänyt tätä ja sitä paisti tuntui paljon jännittävämmältä lähteä hakemaan elämän suuria suuntaviivoja ottamalla kunnolla etäisyyttä omaan arkeen. Matkustin ensin Australiaan ja myöhemmin vielä varmuuden vuoksi Meksikoon. Karkasin aina jonnekin rutiinien ulottumattomiin, puhelimien ja sosiaalisten velvoitteiden verkon peittoalueelle. En ollut vastuussa kenellekään. Oli vain minä ja meri, minä ja tuntematon huominen.
Vaikkei matkustaminen ratkaissutkaan varsinaisesti ongelmiani, oli se aina yhtä mahtavaa. Matkalla on niin helppo elää hetkessä. Menneen voi jättää kotiin ja tulevaisuus on vielä kutkuttava tuntematon. Nykyisyydestä tulee hyvin kouriintuntuvaa ja oikeastaan ainoa paikka, missä voi oleilla, jos ei todella tiedä, missä nukkuu ensi yönä. Se, että ei tunne tulevaa, voi tietenkin olla myös pelottavaa ja ahdistavaa, koska elämän voi ottaa vastaan vain sellaisena kuin se eteen tarjoillaan. Totta kai minä tein itse kaikki valinnat, mutta huomista ei voi kontrolloida, eikä suorittaa, eikä millään tavalla pakottaa. Se tulee, sarastaa ja vähitellen näyttäytyy kokonaisuudessaan sellaisena päivänä kuin mikä se on. Onneksi useimmiten, jos antautuu tien vietäväksi, se yllättää. Harvemmin sitä osaa ennalta edes toivoa päätyvänsä juuri sinne, missä huomaa haluavansa olla.
Minulle kävi niin, että ajauduin sademetsän kautta kalastusalukselle, vaikka suunnitelmissani oli sukeltamien. Aikaisemmin samalla viikolla tapaamaani ruotsalaistyttö houkutteli minut mukaansa retkelle sademetsään. Tyttö ihastui retkioppaaseemme, joka myöhemmin kutsui meidät viettämään iltaa ystäviensä kanssa. Lähdin mukaan illanviettoon esiliinaksi, mutta tapasinkin oppaan kämppiksen, joka sattui olemaan merikapteenina laivalla, joka starttaisi parin päivän päästä suurelle valliriutalle pyytämään hummereita lennätettäväksi potkurikoneella Kiinaan. Emmittyäni aikani, päätin lähteä mukaan.
Sillä reissulla luonto opetti minulle ikimuistoisesti ajan käsitteellisyyden. Laiva oli paikka, jossa ajalla ei ollut enää tarkoitusta. Merellä minuutit ja päivämäärät menettivät merkityksensä. Oli vain ikuisuuteen jatkuva horisontti, aamun sarastus ja illan ensimmäiset tähdet. Oli auringon pehmittämät ajatukset, suolainen tuuli iholla, kannen karheus paljaita jalkoja vasten ja ilmassa häivähdys diesel-moottorin käryä. Oli vain päiviä ja öitä, katkeamatonta aikaa, luonnollista rytmiä. Tällaista ratkaisua en olisi osannut internetistä lounastauollani tilata, ja liiallinen matkani suunnittelu ja kontrollointi olisi varmistanut, että olisi lyönyt jarrut päälle kauan ennen laivaan astumista.
Kun elämässä on aikaa harhailla sen pitemmän polun kautta ja antaa muutokselle tilaa etsiä muotoaan, saattaakin huomata osuneensa sattumalta perille. Joskus on myös syytä antaa tilaa mahdollisuudelle joutua ihan kokonaan hukkaan löytääkseen tien itseensä. Merimatkani oli siis tupla tai kuitti. Hummerinpyyntialukselle meno olisi saattanut osoittautua täydelliseksi arviointivirheeksi. Joskin riskinottamiseen juuri kuuluu täydellisen epäonnistumisen mahdollisuus, koska ei voi mitenkään sen hetkisillä tiedoilla päätellä etukäteen tuleeko tekemään oikean vai väärän valinnan. Mutta siinä kai se koko idea onkin. Ei rohkeudelle olisi sijaa, jos tietäisi aina voittavansa.
Palattuani Australiasta olin varma, että matkani oli opettanut minulle, mitä todella halusin ja kokemukseni olivat muuttaneet minua pysyvästi ja että olin ymmärtänyt viimeinkin elämää syvemmällä tasolla. Ja vain arvata saattaa, kuinka kävikään, kun koitti paluu arkeen. Yhtä nopeasti kuin auringon hehku katosi iholtani, velvollisuudet nielaisivat minut ja palasin takaisin vanhaan. Kalenteri otti elämäni hallintaansa ja aika lakkasi välittömästi olemasta käsite. Se muuttui varsin konkreettiseksi tunteeksi siitä, miten en meinannut enää ehtiä mihinkään.
Vaikka olin oppinut matkallani päästämään irti huomisen kontrolloinnista, tutussa arjessani harhauduin jälleen ajattelemaan, että minun pitäisi pystyä varmistamaan pääsy haluttuun päämäärään. Olin juuri reissullani oppinut, että en edes aina onnistunut pukemaan toiveeksi, saatikka sitten tavoitteeksi asti sitä päämäärää, mihin olisin halunnut päästä tai tiennyt kulkevani sitä kohti, ja siitäkin huolimatta olin sattunut löytämään perille. Siltikään harhaileminen, kokeileminen ja epäonnisten riskien kautta oppiminen eivät kuuluneet menestyvään elämääni Helsingissä. Vapaus ja itsensä kuunteleminen jäivät, hidas matkan tekeminen ja harha-askeleiden salliminen unohtuivat. Tuli työ, velvollisuudet, luottamustehtävät, ihmissuhteet, asema, kunnianhimo, tulostavoitteet ja ulkoiset paineet.
Kun koittaa saada elämäänsä näyttämään hyvältä ja mahdollisimman täydeltä toisten silmissä ja yrittää yltää ulkoapäin annettuihin puitteisiin, sitä joutuu väistämättä survoutumaan ja sovittautumaan ympäröivään tahtiin. Lopputuloksena elämästä katoaa kaikki värit. Täydellisyyteen ja maksimitehoon pyrkiminen ja itsensä vertaaminen muihin, on kuin elämän ylle laskeutuva sumu. Mikään ei enää liikauta, sitä jää vähän niin kun ulkopuoliseksi omassa elämässäänkin. Arjen pienet ilot taittuvat harmauteen ja loppumattomat velvollisuudet ja suoritteet saavat elämisen muuttumaan yhtä ankeaksi kuin kerran sulanut jäätelö tai vähän epävireinen piano. Tunteetkin liukenevat latteaan litkuun, jota voi sumuisina päivinä ulkona seistessään hengittää sisäänsä. Harmaus kutittaa sisällä vetelehtivää turtumusta. Ne on kavereita, heittää yläfemmat tavatessaan. Standardoitu elämä soljuu eteenpäin vailla tekstuureja ja tarttumapintaa, vailla kohokohtia ja epäonnistumisia.
Oli kulunut hyvä tovi jo Meksikon-matkastanikin, ja olin autuaasti siinä uskossa, että tällaista elämä nyt tänä päivänä vain on. Menossa oli elämänlaadun optimointi, koitin maksimoida elämääni. Miten saisinkaan siihen mahtumaan mahdollisimman paljon ammatillista menestystä, laatuaikaa perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa, kivoja harrastuksia ja paljon erilaisia kokemuksia. Kuvittelin näin ottavani elämästäni kaiken irti. Lähinnä kuitenkin irrotin itseni elämästäni.
Ystäväni herätti minut syksyisenä torstai-iltana kahlatessamme Kalliossa juuri edellisenä yönä puista pudonneissa kuolleissa lehdissä. Hän totesi katsoneensa vierestä pyristelyäni viimeiset kolme vuotta ja kohtelias ilme kasvoillaan kuunnellut minua toistelemassa samaa mantraa parin kuukauden välein. Ystäväni venytti sanojaan tavoitellen äänenpainoani ja valittavaa sävyäni. Näin se kuului:
? Ihan pian teen vähemmän, hidastan tahtia, enää pari viikkoa pitää jaksaa.
Hän osasi jo kuulemma ulkoa toistuvan litaniani. Hän sanoi, ettei aio enää kuunnella jatkuvaa vaikerrustani ja kysyi:
? Milloin tuo mystinen kaksi viikkoa oikein tulee, kun tämä kaikki viimeinkin loppuu? Ja miten yllättäviä ja hallitsemattomia ne parin viikon päähän pullahtavat uudet menot oikein on?
Katsoin hölmistyneenä ystävääni, en saanut sanaa suustaan. Eipä ystäväni sitä odottanutkaan, vaan jatkoi seuraavalla täyslaidallisella:
? Ja jos et suunnittele pakomatkaa arjestasi kaukomatkan muodossa Timbuktuun, kohta kyllästyt ja turhaudut, vaihdat dramaattisesti työpaikkaa, hetkeksi helpottaa, kunnes sama kuvio toistuu taas uudelleen, paitsi, että työkaverien nimet vain ovat vaihtuneet.
Olin mykistynyt ystäväni rehellisyydestä, halusin väittää vastaan tälle pöyristyttävälle luonnehdinnalle elämästäni, kunnes tajusin ystäväni olevan oikeassa. Ja sekös sattui. Ei minulla ollut mitään puolustusta omalle käytökselleni.
Olin järkyttynyt: minähän olen fiksu, koulutettu, itsenäisesti ajatteleva ihminen ja täysin sokea huomaamaan, mitä omassa elämässäni tapahtuu. En osannut sanoa ystävälleni juuri mitään ja vetäydyin omiin ajatuksiini. Hyvästelimme hiljaisissa tunnelmissa.
Jäin mietteliäänä potkimaan lehtikasaa kävellessäni takaisin kotiin. Olisiko aika tehdä ihan aikuisten oikeasti joku muutos omassa arjessani, tässä ihan lähellä? Ei lähteä karkuun, ei syyttää pomoa, ei vyöryttää vastuuta parisuhteeseen. Kontrastina ympärilläni yhdessä yössä muuttuvalle luonnolle, minun elämässäni ei ollut dramaattisten ratkaisujen aika. Pikemminkin nyt olisi tilausta hitaammalle muutokselle, joka ei olisi ulkopuolisten säiden pakottamaa. Tämä olisi minun ensimmäinen yritykseni avata silmäni ja katsoa ja kohdata se tosiasiallinen elämä, joka on minun vastuullani. Löytäisinkö itsestäni, jostain sisältäni voiman ja suunnan sille muutokselle, jota nyt vaadittaisiin? Miten synnyttää ja ohjata muutosta sisältäpäin? Miten pysähtyä ja kuunnella itseään? Minä, joka olin tottunut tekemään asioita päästäkseni määräpäähäni, en oikein tiennyt, miten nyt pitäisi toimia. Aavistin, että vastaus löytyisi länsimaisen kroonisen kiireen ulottumattomista.
Katseeni kääntyi itään. Kiinnostuin Kendosta, japanilaisesta miekkailulajista. Aloin treenaata hikisessä jumppasalissa lajia, jossa tavoiteltiin mielen voimaa ja kehon tasapainoa. Tuntui oikealta suunnalta, että tässä lajissa pääni ja kroppani olivat samalla puolella, eikä keho ollut jotain vihollista massaa, joka piti muokata käyttökelpoisempaan muotoon. Joskaan Suomeen maahantuodussa miekan tiessä ei ollut sitä henkistä tasoa, jota epätoivoisesti kaipasin. Sanat tuntuivat tyhjiltä ja opetukset ulkokohtaisilta, niistä puuttui minun tarkoitukseni, mutta jatkoin harjoitusta itsepäisesti siitä huolimatta. Ajattelin, että tein jotain väärin, ehkä löytäisin vielä merkityksen. Olin varma, että kärsivällisyyteni ja pitkäjänteisyyteni vielä palkittaisiin.
Ajauduin vain enemmän eksyksiin elämässäni, vaikka etsin aktiivisesti ulospääsyä vanhoista kaavoistani. Oli jälleen syksy. Poljin vauhdikkaasti harjoituksiin, olin unohtunut toimistolle töiden pariin ja melkein jo myöhässä. Polkupyöräni rengas lipsahti raitiovaunukiskon ja asfaltin väliin ja liukastuin. Kaaduin komeassa kaaressa ja tunsin, miltä märkä tie tuntui vasten vasenta poskea. Joku tuli auttamaan. Kampesin nolona pystyyn, keräsin kadulle levinneet tavarani ja poljin harjoituksiin vältellen vastaantulijoiden katseita. Vähättelin reidessäni sykkivää kipua. Bambumiekkani halkoi ilmaa, kun huusin ilmoille tuskaani harjoituksissa.
Sen sijaan, että olisin kohdannut voimattomuuteni, epävarmuuteni ja oman haurauteni, lisäsin kierroksia, rankaisin ja syyllistin itseäni: mieltä tulee harjoittaa olemaan vahvempi. Ei saa kaatua, ei saa olla heikko, eikä tuntea kipua. Ruhje reidessäni oli kesäkurpitsan kokoinen ja munakoison värinen, sen paraneminen kesti kaksi viikkoa. Tajusin, että joku tässä nyt mättää. Vaikka vika ei välttämättä ollut lajissa, lopetin Kendon, halusin rauhaa. Vasta myöhemmin tulisin ymmärtämään, että vain minä itse pystyin olemaan itselleni armollinen.
Siispä aloitin joogan. Kun kurssilla kysyttiin, miksi olet täällä, mutisin jotain niskakivuista ja istumatyöstä, minua hävetti sanoa ääneen, että etsin nimenomaan jotain henkisempää sisältöä elämääni. Tarvitsin todella apua ja ohjeistusta, että osaisin pysähtyä kuuntelemaan itseäni. Oli vaikea myöntää, että elämästäni puuttui jotain, mitä materiaalinen maailma ei tarjonnut, mutta jota en osannut oikein määritellä. Minä päämäärätietoinen nuori nainen, en osannut asettaa tavoitteita pyrkimyksilleni. Mutta hyvän olon ja positiivisen kokemuksen sentään kaikessa epävarmuudessanikin tunnistin. Kun jooga-salilla pääni sisäinen päättymätön seurapiirikutsujen small-talk taukosi ja vaihtui tasaisesti virtaavaan hengitykseen, se oli jotain uskomatonta.
Lääkkeeksi ei vielä riitä, että elämänmuutos ulkoistetaan jooga-salille ja sitä työstetään pari tuntia viikossa. Ei se elämä rauhoitu, jos ei sitä itse rauhoita, sen toki ymmärsin, mutta mistä keinot ja erityisesti kärsivällisyys? Kun tuloksia ei kuulunut tarpeeksi nopeasti, ajattelin automaattisesti, jospa en vain jaksa tehdä tarpeeksi lujaa. Tai jospa vika on sittenkin lajissa, ehkä en oppinutkaan suorittamaan metodia oikein. Kokeilen sittenkin jotain muuta.
Kokeilin melkein kaikkea ja kun sanon kaikkea, tarkoitan ihan kaikkea. Kolusin joka nurkan ja etsin kuumeisesti itseäni myös niistä ei niin itsestään selvistä paikoista. Kahlasin läpi elämätaito-kirjoja, meditaatio-oppaita, kirjoja positiivisesta ajattelusta, sydämen toiveen täyttymisestä ja pysähtymisen tärkeydestä. Aloitin säännöllisen mietiskelyn. Toistelin joka aamu kymmenen minuutin ajan mantroja. Opiskelin Taolaisuutta, Zeniä ja jooga-filosofiaa. Kävin ryhmäterapiassa ja energiahoidoissa. Kokeilin reikiä, akupunktiota ja intialaista päähierontaa. Meditoin säännöllisesti myös muiden ihmisten kanssa kahdessa eri Buddhalaisessa keskuksessa. Osallistuin jopa jooga-leirille, joka oli tarkoitettu pääasiallisesti liikalihavuudesta kärsiville päihdekuntoutujille. Kokeilin myös kartoittaa työväenopiston sinkuille tarkoitetun logoterapiaryhmän kanssa elämäntarkoitustani.
Jouduin pian huomaamaan, että olin niin suorittamisen kyllästämä, että onnistuin suorittamaan myös pysähtymistä ja hidastamista. Ihmettelin, miten joku muu oli onnistunut saavuttamaan hitaamman elämäntyylin niin näennäisen vaivattomasti. Huomasin miettiväni, milloin saavuttaisin oikein mielenrauhani. Mutta mikäli itsensä kuuntelemisessa on aikataulu ja kvartaalitavoitteet, voi olla, että homman koko pointti on saattanut suhahtaa ohi. Niin kauan kun istuin meditoimassa tullakseni paremmaksi ihmiseksi, poistaakseni kokonaan kaikki negatiiviset ajatukseni, lievittääkseni stressiä tai jaksaakseni paremmin oli koko homma metsässä. Mietiskely ei ole huippu-urheilua, jossa harjoitellaan kaukana tulevaisuudessa siintävää täydellistä suoritusta varten, vaan tarkoituksena on harjoittaa pysähtymistä, istua paikallaan, olla läsnä tässä hetkessä. Joogan tarkoituksena on auttaa minua tulemaan minuksi itsekseni, eikä suinkaan kopioksi kyseisen suuntauksen opettajasta. Mutta en ymmärtänyt sitä, luulin, että tässäkin olisi joku päämäärä, johon tulee pyrkiä ja kun sen on viimeinkin työllä ja tuskalla saavuttanut, elämäni muuttuisi radikaalisti ja eräänä aamuna kaikki olisikin yhtä helppoa ja autuasta kuin guruilla nyt vain voi konsanaan olla.
Odotin jotain ihmettä tapahtuvaksi, jotain käännettä elämässäni, sitä maaliviivaa, jonka ylittäminen muuttaisi kaiken, sitä elämäni suurinta pysähdystä, jonka jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Ahmin naistenlehtiä, joiden kansikuvissa paistattelivat kauniit ja hymyilevät julkkisnaiset vuodattivat sisäsivuilla sydäntään elämänsä suurimmista pysähdyksistä. Omassa elämässäni ei ollut lainkaan sitä samaa dramatiikkaa, vain äärimmäisen hidasta liikettä. Muutokseni oli niin vähäeleistä, ettei sen seuraamisesta ikävä kyllä saanut yrittämälläkään vuoden teemablogia, jännittävää otsikkoa naistenlehteen tai yhtäkään hauskaa statuspäivitystä facebookiin. Toivoin, että minulle tapahtuisi se maaginen stoppi tai että joku antaisi minulle vapautuksen. Ajattelin, että jos vain löydän sen oikean tekniikan, suuntauksen tai gurun, eräänä aamuna heräisin valaistuneena. Olisin vailla huolia ja viettäisin päiväni hartaasti hymyillen, hitaasti elämästä nautiskellen. On sanomattakin selvää, että näin ei tietenkään tapahtunut. Jos katsoo ruohon kasvamista herkeämättä, ei huomaa, että se kasvaa. Vasta kun hairahtuu katselemaan hetkeksi muualle (esimerkiksi noin viikoksi), huomaa ruohon kasvaneen silmissä. Joskus oppiminen vaatii eniten sitä, että ei opi ollenkaan, vaan unohtaa tehdä yhtään mitään.
Vaikka muutosvauhti ei tyydyttänytkään sisäistä kunnianhimoani, pienet oivallukset käänsivät kaikesta huolimatta vähitellen auki sitä suurempaa lukkoa. Pikku hiljaa aloin ymmärtää. Se oli ehkä siellä jossain aamumantrojen ja ryhmäterapian välimaastossa, kuitenkin ennen jooga-leiriä. Ymmärsin meditoidessani, että istuin paikallani vain istumisen vuoksi. Tässä minä nyt onnistuneesti olen (hyvä minä!) ja harjoitan hitaampaa rytmiä ja kuuntelen itseäni. Joinain aamuina heräsin hymyillen täynnä energiaa, toisina olin valmis hakkaamaan kaikki ja joskus itkusta ei ollut tulla loppua. Tulin huomanneeksi, että hidastaminen ei tarkoittanut, että elämäni muuttuisi salamana auringonpaisteeksi ja minusta tulisi kaikkia halaava hyvää tahtoa huokuva munkki ? vaan että oppisin nauttimaan myös niistä kasvunpaikoista, kontrasteista ja kaatumisista, tai jos en nyt sentään nauttinut niistä niin ainakin hyväksyin ne osaksi elämääni.
Minun elämäni on tällaista, se on virtaavaa, huojuvaa, keskenkasvuista ja täynnä epäonnistumisia. Se on pulppuavaa, riemastuttavaa, rakastettavaa ja hengästyttävää. Jarruttelemalla, maistelemalla ja tuumailemalla elämästä ei suinkaan tule surutonta tai kivutonta ja helppoa, vaan siitä tulee maistuvaa, väkevää ja haurasta. Kun ei tarvitse olla koko ajan piiskaamassa itseään eteenpäin, saa takaisin herkkyyden, hienovaraisuuden ja kiitollisuuden. Elämä alkaa tuntua joltain ja harmaan sumuverhon seasta voi jo erottaa hentoja sävyjä.
Elämästäni tulee vähitellen enemmän minun elämääni. Itseni näköistä, maistuvampaa ja minulle tarkoitettua. Se ei ehkä enää sovi standardiin, mutta kestän sen kyllä. Sillä vaikka vahvuuteni on herkkyydessäni, se ei tee minusta heiveröistä. Jos antaa kontrastien olla, eikä yritä tasoittaa niitä, arjesta voi sukeutua jännittävä luova seikkailu, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tunteita ja sävyjä, eikä dramatiikkaan tarvitse enää kadehtia muiden elämissä.
Enää en toivo, että joku mullistus muuttaisi kaiken puolestani tai odota, että joku tulisi ja pelastaisi minut itseltäni tai elämältäni, vaan autan itseäni hyväksymään elämäni sellaisena kuin se juuri minulle näyttäytyy. En tarvitse lottovoittoa elääkseni unelmaani. Voin elää kuten toivon, heti tässä ja nyt. En tarvitse kenenkään lupaa, että voin toteuttaa elämääni sellaisessa rytmissä kuin oma sydämeni lyö. Enkä anna enää vastuuta omasta elämästäni ja onnesta muiden käsiin. Naistenlehdet, pomot, ystävät, vanhemmat, poikakaverit tai ministerit eivät voi kertoa, miten minun elämäni olisi täydempää tai missä vaiheessa minun olisi hyvä olla juuri nyt, että pysyn aikataulussa.
Elämääni ei kuulu enää säntäily ja ulkoisten paineiden ohjaama maksimaaliseen elämään tähtäävä suorittaminen. Siihen päästäkseni minun ei tarvinnut ostaa vanhaa asemarakennusta, hirsimökkiä tai luomutilaa. Enkä myöskään muuttanut maalle, enkä edes vaihtanut ammattia. Onneksi henkisempi elämäni ei myöskään vaatinut ympärilleen munkkiluostarin kaltaista rauhallisuutta, josta olisi joutunut karsimaan pois kaikki elämään ristiriitoja ja kontrasteja luovista elementeistä, joihin kuuluvat esimerkiksi puoliso, lapset, pomo, julkinen liikenne, verot ja vuosilomatoivomukset.
Hidastunut arkeni tarkoittaa sitä, että saan tehdä omassa tahdissani niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja tekevät minut onnelliseksi. Vaikka joku olisikin saman ikäinen ja väitellyt tohtoriksi taikka kolmen lapsen äiti tai maailman kuuluisin kapellimestari, en ole myöhässä, minulla ei ole kiire minnekään. Olenhan jo tässä. Enää minun tarvitse, luojan kiitos, tulla miksikään, eikä suorittaa itseäni uuvuksiin saavuttaakseni onnen. Voin olla onnellinen nyt, sen kuin vain harjoittaa onnellisuutta joka päivä. Helpottaa kummasti, kun antaa uuden päivän avautua omassa tahdissaan sellaiseksi kuin, mikä se on.
Minusta tuntuu, että olen viimeinkin valmiina elämälle omassa tahdissani ja tähän pisteeseen pääseminenkin sujui vain omalla painollaan. Ja kärsivällisyys, sitäkin varmaan opin, ehkä jopa jo seuraavaksi. Sillä aikaa kuitenkin avaan ovea elämälle, riskeineen ja pettymyksineen päivineen. Tervetuloa, minulla ei ole enää kiire minnekään.
