Sivu 437 – Hidasta elämää

Onnen äärellä: Uni palautti värit maailmaani

Tässä iltapuhteiksi empiiristä tutkimustietoa: uni on samantyyppinen asia kuten terveys. Vasta kun sen kerran on menettänyt, sitä ymmärtää todella alkaa arvostaa.

Ja kyllä voi ihminen tuntea itsensä onnelliseksi vain siksi, että on saanut taas nukkua! Yhtä jaksoiset yöunet ovat nostattaneet mielialani huikeisiin sfääreihin. Muutama päivä sitten minulla oli niin hyvä fiilis, että matkalla töihin tirautin autossa muutaman onnenkyyneleen. Ja kaikki tämä hehkutus tapahtuu vain sen vuoksi, että hillitön väsymys on alkanut helpottaa.

Unihehkutus voi kuulostaa huvittavalta tai jopa utopistiselta sellaisen ihmisen korvaan, jolla ei ole univaikeuksia saati pieniä lapsia unirytmiä rikkomassa. Mutta tutkitustihan jo lyhytkestoinenkin valvominen voi aiheuttaa fyysisten terveyshaittojen lisäksi myös masennusta, ahdistusta ja stressiä. Ja masennus, ahdistus ja stressi ovat taas suuria esteitä ainakin omalle onnellisuudelleni ja ylipäänsä hyvälle fiilikselle.

Olen ollut kausittain huono nukkuja oikeastaan jo vuosien ajan. Unettomuus on ollut siis tuttua itselleni jo ennen kuopukseni syntymää, tosin ei näin massiivisessa mittakaavassa. Nykyään minulla tosin ei ole mitään ongelmaa nukahtaa, siitä pitää huolen mahtavaksi kertynyt univelka.

Toki on täysin normaalia ja odotettavaakin, että pikkuvauvat nukkuvat huonosti. Sadat ja tuhannet vanhemmat saavat keksiä selviytymiskeinoja kehoa, mieltä ja sielua kuormittavaan kammottavaan väsymykseen. Sanotaan, että yksi nukkumaton yö tai viikon pari jatkuneet liian lyhyet yöunet vastaavat promillen humalatilaa. Voi vain miettiä, kuinka paljon meitä väsyneitä on esimerkiksi aamuruuhkassa liikenteessä.

Kun meillä valvottiin, en oikein jaksanut ymmärtää, kun ystäväni satunnaisen yhden yön valvottuaan valittivat väsymystään. Ja kun Facebookissa kiertäneessä hyvinvointikampanjassa kehotettiin yksinkertaisesti nukkumaan enemmän, minua otti todella kupoliin. Olenkin vähän sitä mieltä, että nukkumatonta osaa täysin ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Itselläni lähes 16 kuukauden vähäunisuus on onneksi lipumassa historiaan, sillä kuopukseni on alkanut vihdoin ymmärtää yhtenäisten unien päälle. Parhaimmillaan meillä herättiin kuukausitolkulla viidestä kahdeksaan kertaa yössä. En siis lainkaan ihmettele sitä, että moni kertoo vauva-ajan hujahtaneen kuin sumussa. Kun on niin väsynyt, että hyvä kun pystyssä pysyy, ei mikään ylimääräinen jää mieleen. Onneksi myöhemmin voi katsella valokuvia. Onneksi aika kultaa muistot.

Väsymys vaikuttaa ihmiseen hyvin monella tapaa. Itselläni se pureutuu suoraan tunteisiin ja laskee mielialaa. Uupuneena sitä ei jaksa edes tavata ketään, on niin helppo käpertyä omaan maailmaansa ja olla surullinen. Sitä vain laahustaa aamusta iltaan ja yrittää selviytyä päivästä parhaansa mukaan.

Hyvin nukutut yöt taas tuovat mukanaan ilon lisäksi sosiaalisuuden puuskan. Työhommatkin rullaavat helposti ja vaivattomasti. Eikä ihme, sillä väsymys tappaa luovuuden. Pirteänä sen sijaan pursuilee ideoita ja on myös energiaa niiden toteuttamiseen. Levänneelle kaikki on mahdollista. Riittävä uni palauttaa maailmaan värit.

Aika kauheaa sanoa, mutta vasta nyt valvomaan jouduttuani olen paitsi vanhentunut vuodessa kymmenen verran, olen todella oppinut arvostamaan hyvää unta ja nukkumista. Nykyään osaan olla kiitollinen jokaisesta hyvin nukutusta yöstä. Koen myös ymmärtäväni paremmin heitä, jotka syystä tai toisesta valvovat unettomina, kuka missäkin. Heille ja erityisesti kaikille pikku taaperoiden vanhemmille: I feel you! Yrittäkää sinnitellä ja keksiä jaksamiskeinoja. Vielä koittaa se päivä, kun saatte nukkua.

Kauniita unia!

Nukkuva lapsi on yksi maailman kauneimmista asioista.

P.s. Tulevan parin viikon aikana jatkan uniasioiden pohtimista toisessa blogissani. Olen lupautunut nimittäin kirjoittamaan muutaman postauksen Kotilääkäri-lehden uniteemaisessa blogitempauksessa. Lehden nettisivuilla voitte käydä lukemassa jo aikaisemmin kirjoitettuja uniteemaisia kirjoituksia.

Laaja kulma: Urban Mindfulness

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Olen kaupunkieläjä. Rakastan vanhoja kerrostaloja, julkista liikennettä, kahviloita, hoidettuja puistoja – ja sitä, että aina on mahdollisuus mennä kahville, vaikka en ikinä menekään. Olen tähänastisen elämäni aikana rakastunut moniin kaupunkeihin: Helsinkiin, Kööpenhaminaan, Amsterdamiin, New Yorkiin, Torontoon ja nyt uusimpana Aasian kaupunkeihin.

Muutakin olen kokeillut. Viimeksi silloin kun esikoiseni syntyi, muutimme pellon laitaan. Ajattelin silloin hidastavani, ja esikoiseni saisi kasvaa seesteisessä ympäristössä. Mutta toisin kävi. Viiden kuukauden päästä rivitalomme meni vuokralle ja muutimme takaisin kivijalkakerrostaloon vuokralle. Maalla pitkät välimatkat tekivät elämästä kaikkea muuta kuin hidasta. Kaupunigissa kaikki on lähellä. Jos olisin silloin tiennyt, että muutaman vuoden päästä asun miljoonakaupungissa, en olisi sitä uskonut.

Urbaanina olentona mietin kovin usein, voiko melun, saasteen ja ihmismassojen keskeltä löytää mielenrauhan. Ympäristö vaikuttaa mielentilaan merkittävästi, mutta ihminen myös tottuu, sopeutuu. Kysymykseen en vielä osaa vastata, mutta kokeilu, tämä elämäni, on käynnissä. Koen, että hiljaisessa ympäristössä äitiyslomalla oli helppo hidastaa ja elää läsnäolevasti, mutta todelliset taidot tulevat käyttöön kaaosmaisessa arjessa metelin, kuumuuden ja kaiken moninaisuuden keskellä.

Urbaanissa ympäristössä hidastaminen vaatii määrätietoisuutta. Mutta uskon, että niin se vaatii missä tahansa. Aina löytyy tekosyitä tehdä vielä jotakin muuta kuin olla tässä hetkessä. Kaupungeissa kuitenkin kaipaan täysin hiljaisia paikkoja. Onneksi sellaisia löytyy: Bangkokissa menin hierontaan, ja huoneessa oli hiirenhiljaista. Se tuntui ihmeelliseltä. Hanoissa temppeleistä löytyy hiljaisuus, mutta muuten hiljaiset paikat ovat vähissä. Kaupungissa hiljaisuutta osaa arvostaa, sillä se on harvinainen luksustuote.

Mutta melu kuuluu kaupunkiin. Viime tammikuussa uuden vuoden aikaan Hanoi hiljeni viikoksi. Ei ihmisiä, ei moottoripyöriä, ei meteliä, ilmakin raikastui. Se tuntui oudolta. Aavekaupunki olikin luonnoton, eikä rauhoittava.

Ilahduin, kun sain käsiini Jonathan S. Kaplanin teoksen “Urban Mindfulness – Cultivating Peace, Presence & Purpose in the Middle of it All”. Ehkäpä minäkin voin harjoittaa läsnäoloa kaiken keskellä – siellä, missä oikeasti haluan olla? Vierastan ajatusta, että ensin menisin jonnekin rentouttavaan ympäristöön ja sitten “päästäisin irti”. Haluan “päästää irti” joka päivä, arjessa.

Saa nähdä, miten kokeiluni, tämä elämäni, etenee. Löydänkö urbaania mielenrauhaa vai alanko kaivata rauhallisempaa ympäristöä. Mutta määrätietoisuus kannattaa. Kun olen sisäisesti tasapainossa, kestän ulkoista melua, saastetta ja kaaosta paremmin. Ja mikä tärkeintä, tunnen eläväni – ihan tässä vain, kaiken keskellä.

Punainen tupa -bloggari: “Suurin este onnistumiselle on omien korvien välissä”

Punainen tupa -blogin tekijä Jaana Tapio vastaa Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

“Olen kolmekymppinen freelance-toimittaja, joka muutti hiljattain takaisin synnyinseuduilleen maalle Helsingin vilinästä. Olen kauneuden rakastaja, itseni tutkiskelija, kotona puuhailija ja ikuinen etsijä. Toivoakseni uuden maalaiselämän myötä olen pian myös kasvimaan hoitaja ja perinnetalon sisustaja.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

“Vaikka vapaana toimittajana työni ydin ei sinänsä eroa paljonkaan siitä, mitä tekisin vakituisessa työsuhteessa, freelancerina on vapaus lähteä kesken päivän kävelylle tai lopettaa työt joskus aikaisemmin, jos työtilanne sen sallii. Maallemuuton jälkeen päivärutiinini ovat vielä vähän hakusessa, koska täällä pitää muun ohella huolehtia muun muassa talon lämmityksestä. Lähes jokaiseen päivääni kuuluu kuitenkin kävelylenkki ulkoiluttaen koiraa, jonka kanssa käymme yhdessä ihmettelemässä lähiluontoa.”

Miten hidastat arjessa?

“Arkeni on muuton vuoksi hidastunut jo pelkästään siksi, että postilaatikolle on matkaa puoli kilometriä ja lähimpään kauppaan yli kymmenen. Kiireet tulevat kuitenkin ennen kaikkea pään sisältä, ja kun niin käy, yritän raivata syrjään kaiken vähemmän tärkeän ja keskittyä olennaiseen. Jos jaksaa pysähtyä ihmettelemään auringonvalon kauneutta aamukasteisella hämähäkinseitillä tai lintujen pyrähtelyä lintulaudalla, kiireet eivät enää tunnu niin tärkeiltä.”

Mottosi?

“Elämme vain kerran. Minulle tämä merkitsee sitä, että oman elämän ohjakset on otettava käteen itse. Painajaiseni olisi, että havahtuisin parinkymmenen vuoden sitkuttelun jälkeen huomaamaan, että vihaan elämääni. En kuitenkaan usko minulle käyvän niin, koska menen epätasapainoon jo pienestä tyytymättömyydestä. Olen myös säännöllisin väliajoin ottanut pientä etäisyyttä rutiineihin esimerkiksi jättämällä vanhan elämäni ja lähtemällä joksikin aikaa ulkomaille, jotta näkisin itseni taas selvemmin. Sellaisen matkan tuloksena syntyi ajatus myös maallemuutosta.

Tavoitteenani on myös oppia luottamaan enemmän elämään ja itseeni ja lakata pelkäämästä, että asiat voivat mennä pieleen. Uskon, että melkein mikä tahansa on toteutettavissa, mutta suurin este onnistumiselle on omien korvien välissä.”

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

“Tarkoituksenani on tehdä havaintoja arjesta ja nostaa esiin sellaisia asioita, joita en ehkä enää muutaman vuoden maalla asuttuani huomaisi. Toisaalta olen innostunut myös kirppislöydöistä, uuden kotini tuunaamisesta, ekologisesta elämästä ja terveydestä, joten nämä aiheet todennäköisesti tulevat antamaan oman mausteensa blogiin.”

Vanhalle “Vepsäläiselle” uusi ilme

Nettisurffailu tuotti tulosta, kun etsin sopivan hintaista (muutama kymppi) ja kokoista kaappia keittiöön. Kaapin piti ehdottomasti olla myös täyspuinen. Kaapin myyjä kertoi, että kyseinen kaappi oli hankittu parikymmentä vuotta sitten Vepsäläiseltä, mutta remontin myötä sille ei löytynyt enää paikkaa. Minusta on hauska tietää mahdollisimman paljon kalusteiden historiaa!

Kaappi oli väriltään ruskea, mutta tiesin jo heti alkuun, että väri tulisi vaihtumaan pirteämmäksi. Pohjatyön tein kidesoodaliuoksella, joka korvaa hionnan.

Halusin kaappista saman värisen kuin vanha, elämää nähnyt piianpetimme. Rapistuneesta maalipinnasta sain irroitettua sormenpään kokoisen palan, jonka kanssa pyöräilin maalikauppaan.

Maalikaupassa oli jonkinmoinen väriskanneri, jolla sain kartoitettua värikoodin. Ja niin sain mukaani purkillisen oikeaa sävyä. Ja älkää uskoko, jos maalikaupasta sanotaan, että ekologisia Uula-maaleja ei saa kaikissa sävyissä! Minulle selvisi vasta jälkikäteen, että noita hajuttomia ja myrkyttömiä maaleja SAA miltei kaikissa mahdollisissa väreissä.

Nyt vanha piianpeti ja vanha “Vepsäläinen”, eri aikakauden komistukset, ovat sulassa sovussa samassa keittiössä – ja vieläpä mätsäävät kivasti Tapettitalon Kukkaruutu-tapettiin (joka sekin on ekovaatimusten mukaisesti valmistettu).

10 faktaa suomalaisten kierrätystottumuksista

Kierrätys eli tavarantuotannon hidastaminen innostaa jo 94 prosenttia suomalaisista, selviää Kierrätysverkko Oy:n tutkimuksesta. Tässä 10 faktaa, jotka selvisivät tutkimuksesta.

94 % on kiinnostunut luovuttamaan myyntiin tavaroita.
53% jättää luovuttamatta tai luovuttaa vain harvoin myyntiin kotona olevia turhia tavaroita.
67% on kiinnostunut ostamaan kierrätettyjä tavaroita.
37% ostaisi käytettyjä tavaroita mieluiten kierrätyskeskuksista ja järjestöjen kirpputoreilta, mikä oli vaihtoehdoista suosituin.
48% vie turhat tavaransa ensisijaisesti kierrätyskeskukseen, mikä on vaihtoehdoista suosituin.
43% lisäisi kierrättämistä, jos se olisi helpompaa (esim. kuljetuspalvelu, toimipisteiden etäisyys ja määrä, keskittäminen). Helppous oli suurin kierrättämistä lisäävä tekijä.
33% piti kierrättämisen esteenä sijaintia ja etäisyyttä, mikä oli esteistä suurin.
84% passiivisen kierrättäjän mielestä kierrättäminen vaatii liikaa vaivaa.
33% kierrätyskeskusten nykyisistä asiakkaista on elämäntapakierrättäjiä, 23% tilanraivaajia, 19% sisustajia ja 18% positiivismielisiä kierrättäjiä.
25–35% on suomalaisten mielestä sopivin hinta kierrätetylle tavaralle suhteessa uuteen vastaavaan.

Faktat perustuvat Kierrätysverkko Oy:n syksyllä 2011 teettämään kierrätystutkimukseen. Kierrätysverkko Oy on yhteiskunnallinen yritys, jonka ensisijaisena tavoitteena on työllistää ihmisiä kierrätystoiminnan kautta sekä muuttaa maailmaa ekologisemmaksi. Kierrätysverkko Oy:n löydät Facebookista: Kierrätyskeskuksille verkkokaupaa -kampanjasivu ja Kierrätysverkko Oy -yrityssivu. Nettisivut: www.kierratysverkko.fi

Voimmeko jo lakata maksamasta sotakorvauksia?

Se on sellanen juttu, että kun suomalainen lähtee töihin, se laittaa saappaat jalkaansa, ottaa lapion käteensä ja tekee kans. Täysiä. Ja koko päivän, tunnit täyteen ja vähän lisätunteja, ettei kukaan pääse sanomaan, että on saamaton tai laiska. Ettei tuu huono omatunto ja että tuntuu siltä, että on lomansa ansainnut. Ulkoisina merkkeinä toimivat polviin asti ulottuvat silmäpussit, kireä korvienväli ja kalpeahko iho. Ja tunne siitä, että on ihan hukassa, ihan poikki ja naimisissa työn kanssa. Suomalaisen taskussa on rahapussi, jossa on kuittien seassa lottokuponki – pääsylippu taivaaseen: jokaviikkoinen toive siitä, että pääsisi töistä pois. Kärjistäen.

Hidasta elämää -sivuston toinen perustaja, Pequ Nieminen, on osuvasti heittänyt ajatuksen siitä, että me suomalaiset ”maksamme vieläkin sotakorvauksia”. Siis työn tekemisen tapa on kuin sotakorvausten maksamista: hengissä selviämisen tai kansakunnan pelastamisen hengessä. Kuten sanottua: täpöillä ja tosissaan.

Olen sotaveteraanien kokemuksia ja (epätieteellisesti ilmaistuna) sielunmaisemia tutkiessani, havainnut, että sana selviytyminen tarkoittaa nykyajan kasvatille ja sodan sukupolven ihmisille eri asiaa. Sodan kokenut sukupolvi ymmärtää selviytymisen hengissä säilymisenä, ja me, psykokulttuurin kasvatit, selviydymme psyykkisesti. Aika on muuttunut ja käsitys ihmisestä, mutta mekanismi molemmissa tapauksissa on sama: selviydymme fyysisesti tai psyykkisesti stressaavasta tilanteesta joko taistelemalla tai pakenemalla. Ajatella, että kiire voi olla ihmiselle yhtä vakava stressikokemus kuin yritys selvitä hengissä rintamalla.

Sodasta, jopa viiden vuoden kokemuksen jälkeen, kotiutui loppuun ajettuja miehiä ja naisia. Tämän päivän työelämävaatimus ja koko muun elämän yhteensovittaminen on monen nykyihmisen kohdalla vastaava kokemus, usein se kestää paljon kauemmin kuin rintamavuodet ja sotakorvausten maksamiseen käytetty aika yhteensä.

Psykokulttuurin kasvatteja on usein kutsuttu ”pullamössösukupolveksi”. Pidän tätä epäreiluna ilmauksena ja turhana syyllistämisenä. Kullakin sukupolvella on omat haasteensa. Tässä tarjonnan ja kiireen tavaratalossa olemme usein hyvin väsyneitä, loppuun ajettuja ja neuvottomia. Monen ihmisen kipeä kysymys tänä päivänä on: miten saan kiireen loppumaan? Tai: onko minulla lupa lopettaa jatkuva suorittaminen?

Yksi asia, mikä erottaa meidän sota-ajan sukupolvesta, on valinnan mahdollisuus. Saappaat voi jättää eteiseen ja lapion nurkkaan ja voimme lopettaa loputtomassa suossa tarpomisen. Kohtuullisuus kunniaan. Moni meistä tuntee kulkevansa jatkuvasti liian suurissa saappaissa, liian nopein askelin, moni uupuu työn aiheuttamien taakkojen alla. Oma taistelumme tai sotakokemuksemme on siinä, että voimme ryhtyä muutoksen tielle ja taistelemaan tuulimyllyjä vastaan työelämän muuttamiseksi ja sen parantamiseksi.

Vaikka työ on tärkeää, on lupa lopettaa suorittaminen ja kiireen kanssa eläminen. Hidasta tahtia, hiljenny, nauti jokaisesta askelmasta, löydä uusia tapoja tehdä asioita, haasta työelämä, ole rohkea ja puolusta itseäsi.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

6 arkista konstia stressinhallintaan

Kirjassa Joustava mieli – Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta (Duodecim 2010) listataan kuusi pientä tietoisuusharjoitusta arjen askareisiin, jotka helpottavat stressinhallinnassa.

1. Panosta tietoisesti omaan terveyteesi. Ajattele, mitä syöt. Onko se hyväksi sinulle? Voitko valita jotakin muuta? Mitä tahansa syöt, älä tee muuta samalla. Kokeile, voitko hidastaa tahtia ja syödä keskittyneemmin?

2. Ole läsnä kun tapaat ihmisiä, ja ole tietoinen tavastasi kommunikoida.

3. Kiinnitä huomiota pieniin mahdollisuuksiin keskittyä nykyhetkeen. Voit vaikkapa kiinnittää huomiosi hengitykseesi seisoessasi liikennevalossa tai odottaessasi vuoroasi.

4. Kun menet vuoteeseen tai kun heräät, hengitä muutama kerta sisään ja ulos. Havainnoi, miten hengityksesi vaikuttaa palleaasi.

5. Valitse jokin asia, jonka teet yleensä kärsimättömästi ja kiireellä; tee sama asia hieman hitaammin, keskittyneesti ja tietoisemmin.

6. Katso, missä olet juuri nyt; mitä sinulla on ympärilläsi? Mitä värejä voit havaita? Millainen valaistus on huoneessa? Mitä ääniä voit kuulla?

LÄHDE:

Arto Pietikäinen: Joustava mieli – Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteesta, Duodecim 2010

Sarastus: Kohtaaminen linnun kanssa

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Kaikki alkoi kohtaamisesta linnun kanssa. Oli lokakuinen, aivan tavallisen rauhallinen sunnuntaiaamu. Söin aamiaista ja luin keskittyneesti sanomalehteä kun yhtäkkiä huomasin paiskanneeni kahvikupin maahan ja heittäneeni aamiaisleivät ilmaan: äkkiarvaamatta, aivan korvani vierestä oli lehahtanut lintu kovaa vauhtia keittiön ikkunalaudalle. Ryntäsin säikähdyksessäni, pelkään lintuja enemmän kuin mitään, ulko-ovelle, riuhtaisin sen auki ja aivan yhtä nopeasti lintu oli poissa.

Samana iltana kirjoitin päiväkirjaani kissan kokoisin kirjaimin: ”FRIIKKI PÄIVÄ!”

Linnuilla on suurta symboliikkaa perheessäni, ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys. Tämä ajatus mielessäni kirjoitin tuona päivänä: ”Mitä minä nyt menetän?”

Sen oli täytynyt lentää sisään käydessäni aamulenkillä koirani kanssa; pakeni kai loppusyksyn kylmyyttä lämpimiin sisätiloihin, ensin rappukäytävään ja siitä suoraan ovestani sisään. Lintu raukka, ei arvannut millaisen järkytyksen minussa sai aikaan. Siunattu lintu, ei tiennyt millaisen prosessin minussa käynnisti!

”Haluan kirjoittaa tämän muistiin, jos tästä jotain seuraa. Oli vaan niin outo olo kun tajusin sen tuijottavan minua ikkunalla. Sellainen, että tällä on jokin merkitys tuleviin tapahtumiin.”, jatkoin päiväkirjaani.

Olen miettinyt viime aikoina mille ajankohdalle päivään muutosprosessini alun, sen, kun olen havahtunut alitajuisesti muutoksen mahdollisuudelle. Katsoin pääsiäisviihteeksi elokuvan Revolutionary Road, kun ymmärsin, että juuri tuo lokakuinen kohtaaminen linnun kanssa sysäsi prosessini liikkeelle. Elokuva ehdottaa, että elämä tuo eteemme yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa – on itsestämme kiinni tunnistammeko ja hyödynnämmekö ne, uskallammeko tarttua niihin.

Kuinka herkkiä ja vastaanottavaisia olemme eteemme tarjoutuville muutossignaaleille? Minusta tuntuu, että elämä tarjoaa tällaisia mahdollisuuksia eteemme runsaasti, mutta kuinka valmiita olemme näkemään ne?

On suorastaan huvittavaa kertoa tästä, mutta tuo pikkuruinen lintu todella riuhtaisi minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin. Se irrotti minut hetkeksi elämästäni, jotta pystyin näkemään sen ulkopuolelta. Tuon hämmentävän kohtaamisen jälkeen aloin tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ja vain muutamaa kuukautta myöhemmin olin tehnyt ison päätökseni luopua yrityksestäni.

Jännityksellä odotan päivää, jolloin näen linnun istuvan ikkunani ulkopuolella.

Kuvassa näkyvän keväisen muutossignaalin huomasin tänään lenkillä. Ennen tuskin olisin siihen kiinnittänyt huomiota, nyt se oikein tunki silmiini kaikessa keltaisessa loistokkuudessaan. Elämän pieniä, ihania havaintoja!

Luomukoti-bloggari: “Rohkeasti kohti omia unelmia.”

Luomukoti-blogia Hidasta elämää -sivustolla pitävä Saara Jalmanen esittäytyy.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

“Olen villasukissa viihtyvä kotoilija, Saara, ja synnyin Laajasalossa, Helsingissä, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Kiinnostukseni vieraisiin kulttuureihin vei minut hetkeksi aikaa töihin ulkomaille, mutta lopulta kotiuduin takaisin Suomeen opiskelemaan.

Opiskelin kulttuurituottajaksi sekä tilasuunnittelijaksi, ja perustin sisustussuunnittelutoimiston vuonna 2008.

Terveysongelmien myötä tutustuin enemmän ruokavalioon ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin, ja vuonna 2009 aloin syödä mahdollisimman eettistä ja puhdasta ruokaa.

Uuden ruokavalion vaikutukset huomasin kohentuneen terveyden lisäksi pian myös ajatuksissani, ja kiinnostuin työni ja sisustusmaailman eettisyydestä.

Kurkistus kiiltovalkoisten ovien ja lattialankkujen taakse sai minut vakuuttuneeksi siitä, että työni olisikin tuoda modernia, mutta ekologista ajattelua sisustusmaailmaan sekä lastentuotteisiin.

Perustin uuden yrityksen, Organic North’in, syyskuussa 2011 ja pian avautuu ekologisiin ja eettisiin kodin- sekä lastentuotteisiin erikoistunut verkkokauppa Moonk.

Toivon polkuni vievän kohti sellaista maailmaa, jossa arvot pohjautuvat hyvinvointiin ja iloon. Toivon myös menemisen sijaan olemista, eli enemmän läsnäoloa tässä hetkessä.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

“Yrittäjänä päiväni ovat aina erilaisia ja ne muotoutuvat työtilanteiden mukaisesti. Aamuni kuitenkin alkavat usein rauhallisesti ja mieluiten ilman herätyskelloa. Aamupalani on nyt muutaman vuoden ollut joko smoothie tai itse puristettu mehu hedelmistä & vihanneksista.

Päivisin työskentelen paljon koneella, teen sisustussuunnitelmia ja etsin uusia ekotuotteita. Testailen usein päivisin myös erilaisia reseptejä ja valmistan lounaan.

Iltaisin käyn kävelyllä, luen tai katson elokuvan, vietän aikaa avomieheni kanssa ja valmistan ruoan. Ennen nukkumaan menoa sytytän kynttilöitä ja meditoin.”

Miten hidastat arjessa?

“Konkreettisesti hidastamaan on auttanut se, etten omista televisiota. Kun televisio ei määrittele päiväni aikatauluja, jää aikaa muihin asioihin.

Aamiaisen, lounaan ja ruoan valmistus rauhassa auttaa myös olemaan enemmän läsnä ja hidastamaan päivän vauhtia.

Hidastaminen on minulle lisäksi elämistä omien arvojen mukaisesti ja itselleen tärkeiden asioiden priorisointia. Kun itselleen tärkeitä asioita voi tehdä omaan tahtiin, ei kiirekään ole niin kova.”

Mottosi?

“Rohkeasti kohti omia unelmia.”

“If you don’t design your own life plan, chances are you’ll fall into someone else’s plan. And guess what they have planned for you? Not much.” – Jim Rohn

Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?

“Kiinnostukseni on viihtyisien, persoonallisten ja ekologisten kotien sisustamisessa ja stailaamisessa. Luvassa on siis vinkkejä ja linkkejä sisustuksen ympäriltä.

Ruoan ja makeisten ystävänä testailen myös erilaisia terveellisiä ruokia & herkkuja ja etsin ideoita lasten terveellisempään naposteluun.”

Onnen äärellä: Unohdetaan pelko

Olen sitä mieltä, että pelkääminen varastaa meiltä onnellisuutta. Ja jännittäminen on eräänlaista pelkoa.

Nuorempana olin kova tyttö jännittämään. Olin sellaista kädet tärisevät kuin haavanlehti -tyyppiä, erityisesti jos jouduin pitämään esitelmää opiskelukavereilleni. Jossain vaiheessa sisuunnuin ja lopulta hankkiuduin kahteen ammattiin, jossa kummassakin joudun olemaan esillä. Omalla kohdallani siedätyshoito on toiminut. Enää jännitän vain harvoin. Itseni altistaminen omille peloilleni ja sen huomaaminen, että asioista selviää sittenkin, on tuonut elämääni valtavasti onnellisuutta. Muistan kuitenkin yhä sen tunteen, kun ohjasin ensimmäisiä ryhmäliikuntatuntejani. Tuntui siltä kuin vatsani olisi yrittänyt kääntyä ympäri. Mainitsemisen arvoinen on myös se tuskanhiki, joka valui pitkin ohimojani haastatellessani ensimmäisen kerran merkittävää julkisuuden ihmistä, italialaista elokuvaohjaaja Roberto Benigniä Berliinin filmifestareilla.

Joskus esillä olemistakin kauheammalta voi tuntua se, kun joutuu esittämään toisille omia ideoitaan, erityisesti, jos ne ovat kovin henkilökohtaisia. Myös itselle vieraan aluevaltauksen tekeminen voi tuntua pelottavalta.

Moni ehkä tunnistaa hetken, kun vaikkapa työpaikan palaverissa tai ystävän polttarisuunnittelutapaamisessa haluaisi jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Kun on keksinyt aivan tykki-idean tai vähintäänkin toteutuskelpoisen ajatuksen. Siinä sitä sitten availee ääntään tovin ja melkein kertoo ajatuksestaan muille, mutta sitten ei kuitenkaan. Onhan niin helppo ajatella, että ideastani ei kuitenkaan tykätä, joten lienee parempi, etten esitä sitä lainkaan. Sellainen ajatusmalli antaa itselle suoranaisen komennon tai vapautuksen vain lannistua. Eikö ole ihmeellistä, että itse voi kuvitella huonon lopputuloksen jo ennen kuin mitään on oikeasti edes tapahtunut.

Viime aikoina olen joutunut astahtelemaan pois omalta mukavuusalueeltani, sillä olen tahtonut toteuttaa omia haaveitani. Näiden randomhyppyjen tuntemattomaan ansiosta osa unelmistani on muuttunut työn alla oleviksi tehtäviksi. Se taas on saanut minut kokemaan huikeita onnistumisen ja onnen tunteita.

Mikä siinä omien ideoiden esittämisessä sitten mättää? No juurikin pelko, otaksun. Ei tunnu hyvältä, jos joudumme teilatuksi tai joku nauraa meille. Siitä syystä teemme monesti johtopäätöksiä, että on parempi unohtaa koko juttu. Kuka nyt haluaa saattaa itsensä naurunalaiseksi tai noloon tilanteeseen. Olisihan kauheaa, jos ajatuksistamme ei pidetä tai että me uskomme asioihin, jotka eivät merkitse muille sittenkään mitään. Ja entäpä sitten, jos menetämme maineemme?

Oikeasti: jokainen ihminen luo toisesta jonkinlaisen mielikuvan. Jos sinulla on 50 tuttavaa, sinulla on suurin piirtein 50 erilaista mainetta. Pelko kasvojen menetyksestä on melko kallis hinta maksettavaksi siitä, ettei uskalla toteuttaa unelmiaan. Onneksi pelosta voi oppia pois. Joskus se tosin tuntuu elämänmittaiselta treeniltä.

Kun nyt viimeisimmällä kerralla keräsin rohkeutta ideani esittämiseen, sähköpostin lähetä-nappulaa oli helpompi painaa silmät kiinni. Poskia kuumotti, mutta ajattelin näin: jos ehdotukseni on välillä lytätty, se ei tarkoita että aina kävisi niin. Hyväksyn täysin, etten voi miellyttää kaikkia. Pyrin kuitenkin uskomaan siihen, että epäonnistumisia ei ole. On vain asioita, joista voin oppia ja jotka voin tehdä toisin.

Jos siis kelailee liikaa sitä, mitä muut ihmiset meistä ja teoistamme ajattelevat, onnellisuuden taso ainakin itselläni laskee välittömästi. Olen mieluiten oma itseni, vaikka sitten joskus nolo sellainen.

Suunnataan siis innostuneina kohti päämääriämme! Jonain päivänä unelmat voivat toteutua. Mutta vain silloin, kun lakkaamme pelkäämästä. Ja hei, mokaaminenkin on sallittua. Kuka sitä paitsi enää sadan vuoden päästä muistaa virheitämme!

Juurikin näin! (Kuva: FB/Choose happiness)

Näin osallistut Lukijalta-blogin tekemiseen

Haluatko olla tekemässä Hidasta elämää -sivuston sisältöä?

Hidasta elämää -sivuston Lukijalta-blogi on sivuston lukijoiden yhteisblogi. Siinä julkaistaan lukijan omalla nimellä yhden blogikirjoituksen mittaisia ajatuksia, oman elämän tarinoita ja oivalluksia tai kertomuksia merkittävistä kohtaamisista, hitaammasta elämästä, sen toteuttamisesta tai haaveista.

– Tekstin merkkimäärä on maksimissaan 3 000.
– Lähetä tekstisi tai muu tuotoksesi osoitteeseen sanna.kailanto(at)hidastaelamaa.fi: Muista laittaa mukaan nimesi. Jos haluat kuvan tekstin yhteyteen, laita se liitetiedostoksi (Varmistathan, että sinulla on käyttöoikeus kuvaan. Varminta on käyttää itse otettua kuvaa).
– Lukijalta-blogiin voi kirjoitella aina silloin, kun siltä tuntuu. Eli yhden tekstin lähettäminen ei poissulje kirjoittamista jatkossa.

Elämme kuin olisi vain tuurista kiinni, mitä elämässämme tapahtuu

Tuntuu kuin kaikilla olisi tänä päivänä kiire. Haaveilemme vapaudesta ja ajasta. Ystäväni lähetti tekstarin: ”Näin sinut bussipysäkillä, mutta en ehtinyt pysähtyä juttelemaan. Kiireellä töiden jälkeen lapsi hoidosta ja ruoan tekoon. Tässä ne päivät vierivät. Lottovoitosta haaveillessa, vaikka eihän se raha onnea tuo.”

Lottovoitosta minäkin haaveilin juostessani oravanpyörässä. Posti toi laskuja. Lompakko pullotti kuitteja. Rahaa ei ollut ikinä tarpeeksi. Stressikäyrä oli korkealla. Ajattelin, että lottovoitto toisi mielekkäämpää elämää: jos minulla olisi enemmän rahaa, ongelmani häviäisivät. Kuitenkin kun tuloni kasvoivat, lisäsin rahankäyttöäni samassa suhteessa. Olin väsynyt, piti päästä viihteelle tyhjentämään päätä. Bailukaverillani ei ollut rahaa. ”Ei mitään väliä, minä tarjoan.” Bailasin ja shoppailin ankarasti. En miettinyt, tarvitsinko todella jonkin tavaran, minä vain halusin sen. Kunhan saisin ajatukseni hetkeksi muualle ahdistavasta elämästäni. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin olla. Elämässäni ei ollut selkeää tavoitetta.

Olen kysynyt ihmisiltä mitä he tekisivät, jos he voittaisivat lotossa: ”Ostaisin talon ja auton. Auto olisi tosi hieno ja siinä olisi kaikki mahdolliset lisävarusteet. Matkustaisin ja hemmottelisin itseäni ja sukulaisiani, pitäisin juhlia ja lainaisin kavereillekin vähän rahaa.” Toisin sanoen iso rahamäärä vain vahvistaa rahankäyttötapojamme. Lottovoitto ei ratkaisisi rahaongelmia, sillä elinkustannukset riistäytyisivät hallinnasta. Entä mitkä mahdollisuudet todellisuudessa ovat, että oikeasti voittaisimme lotossa? Elämä valuu käsistä haaveillessamme utopistisia asioita.

Näin keväisin eduskunta ja hallitus käyvät budjettineuvotteluja ja -riihiä, joissa sovitaan talouden yksityiskohdista. Kyse on miljardeista, joten budjettia väännetään pitkään ja hartaasti. Mistä säästetään? Mihin panostetaan?

Yhdistystoiminnassa mukana olevat tietävät, että järjestöjen kevätkokouksissa käydään läpi yhdistyksen tulos ja varallisuus. Kuitteja säilytetään tarkasti kirjanpitoa ja selontekoja varten, jotta on osoittaa mihin rahat on käytetty. Syyskokouksissa käydään läpi yhdistyksen toimintasuunnitelma. Tehdään tavoitteita seuraavalle vuodelle ja mietitään mihin, ne tarkasti tiedossa olevat, rahavarat aiotaan suunnata.

Kun kyseessä on oma elämämme ja taloutemme, olemme käsittämättömän höveleitä. Kuinka moni pitää tarkkaa seurantaa tuloistaan ja menoistaan? Missä ovat perheiden budjettiriihet, kirjanpito, kuitit ja toimintasuunnitelmat? Emme keskity tavoitteidemme ja haaveidemme toteuttamiseen. Ei ikinä ehdi. Ei jaksa. Kuitenkin jos perheessä on kaksi kokopäivätyössä olevaa aikuista, kotitalouden vuosibudjetti on kymmeniä tuhansia euroja. Ne saavat valua sormien välistä samalla, kun unelmoidaan jostain paremmasta.

Rahankäytön hallinta on elämänhallintaa. Minkä katsomme kuluttamisen arvoiseksi? Olemme itse oma hallituksemme. Elämä muuttuu hallittavammaksi, kun selvittää taloudellisen tilanteensa. Rahan pysyminen hyppysissä vaatii taitoa ja itsekuria, mutta silti elämme kuin olisi vain tuurista kiinni, mitä elämässämme tapahtuu. Leppoisampi ja tasapainoisempi elämä ei vaadi lottovoittoa, vaan rahankäyttötapojen tarkastelua. Tiedän mistä puhun, sillä nykyisin elän unelmaelämääni 400 eurolla kuussa. Tästä kerron tarkemmin Irti oravanpyörästä -kirjassani.

Mitä haluat elämääsi? On budjettiriihen, kevätkokouksen ja tilinpäätöksen aika.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.