On sysipimeä aamu. Yritän saada pikku koululaista ylös. Minä olen juuri herännyt kellonsoittoon ja hetken aikaa luullut, että maailmanloppu on tulossa. Mutta se olikin herätyskello, joka soi aivan liian aikaisin.
Vuosia sitten valvoin lapsen refluksia kaksi vuotta. Kaiket yöt. Silloin oman maailmani loppu tuntui olevan lähellä. Nyt katson tuota refluksista selvinnyttä lasta, ja tunnen hänen kehonsa toiveen saada vielä nukkua. Melatoniinipölly on vielä silmin nähtävissä, koska vasta valo saa aikaan kunnon heräämisen. Lapsessa ei näy yhtään heräämisen ripettä. Oma kortisolitasoni (joka johtuu tässä kohtaa stressistä) on noussut tappiin jo tässä vaiheessa, koska lapsi ei hievahdakaan, vaikka kuinka herättelen. (Niille, jotka miettivät tässä vaiheessa, onko lapsi valvonut illalla myöhään: ei ole.)
Aikaiset aamuherätykset saavat minut voimaan pahoin. Ei siksi, että en olisi nukkunut riittävästi, vaan siksi, että on luonnotonta lähteä liikkeelle keskellä yötä. Kehoni huutaa armoa ja mieli kiukuttelee, kun värejä ei meinaa erottaa toisistaan (nimimerkillä ”eri pari sukat taas”).
Kasin-aamuina en ole luova, ystävällinen enkä positiivinen. (Vaikka oikeasti, pohjimmiltani olen!) Luonnoton rytmi saa koko oman voimani hiipumaan, ja tekee minusta harmaan hiirulaisen, joka yrittää paeta koloonsa nukkumaan. Käytännössä minusta ei ole mitään hyötyä kenellekään, vaikka olen ollut yhteiskuntakelpoinen aamuherääjä, joka on ansiokkaasti saanut hiirilapsen kouluun eri pari sukissaan.
Maailmanlopun aamuina, klo 7, mietin, miksi meidän kaikkien pitää olla aamuihmisiä? Miksi meidän pitää ylläpitää väsynyttä ilmapiiriä, jossa ensin otetaan nukahtamisapuna melatoniinia purkista ja sitten pelätään nukkumaanmenoa, koska uni pakenee pelosta, yliväsymyksestä tai ylivirittyneisyydestä? Onko todella syytä vielä ylläpitää teollistumisen aikakaudella syntyneitä tapoja?
”Kaikkia väsyttää aamuisin”, pikku koululainen sanoo. ”Mitä jos ei väsyttäisi?” mietin. Mitä jos keho ei menisi ylikierroksille niin, ettemme enää uskalla mennä nukkumaan? Mitä jos aamulla tuntuisi siltä, että koko oma potentiaali on käytössä ja kaikki on mahdollista (sellaiseltahan meistä tuntuu hyvien yöunien jälkeen!)? Olisimme voimissamme fyysisesti, ja mielikin olisi levollinen, koska ei tarvitsisi pelätä, että emme jaksa. Luottaisimme omiin voimiin, päivään ja elämään.
Tutkimuksissa on todettu, että riittävsti nukkuvat oppilaat menestyvät muita paremmin: heillä on parempi tarkkaavaisuus, muisti ja päättelykyky. Allekirjoitan.
Mitä jos (myös) me suomalaiset hyväksyisimme sen, että synkronia luonnon ja valon kanssa on väistämätön, ja alkaisimme vähentää talvella työaikaa ja lisäämään lepoaikaa? Eikä vain yritettäisi taistella luontoa vastaan ja yrittää lisätä työaikaa perustelemalla sitä tehokkuudella.
Väsyneen kansan vaelluksesta on tehokkuus kaukana. Väsynyt kansa purnaa, jurnuttaa, tekee virheitä, näkee harmaata harmaan päällä, vihoittelee toisilleen, äkästelee netissä ja syyttää kassaneitiä siitä, että jono kulkee liian hitaasti.
Niin kauan kuin ihmiset ovat väsyneitä (ja sitten yliväsyneitä, ja sitten ”börnarissa” eli burnoutissa) on turha yrittää muuttaa hienosyisempiä asioita tai hioa strategioita. Koska kaikki on syvältä.
Perusasiat ensin kuntoon. Antakaa ihmisten nukkua. Ja ihmiset: nukkukaa niin paljon kuin mahdollista!
Ja yksi juttu vielä: EI KASIN-AAMUJA, KIITOS!
KESKUSTELE HIDASTA ELÄMÄÄ -FOORUMILLA: Oletko aamu- vai iltaihminen? Miten se vaikuttaa elämääsi?
