Elämä ottaa sinulta kaiken, antaakseen sinulle kaiken

Tällä kertaa halusin jakaa sinulle oppilaani Heidi Lehikoisen kirjoittaman tekstin, joka kosketti minua kun hän jakoi sen kanssani.

***

Tiedätkö sinäkin sen kohdan, kun sydän kuiskuttaa että on aika mennä eteenpäin, päästää irti ja tehdä tilaa elämään. Et haluaisi kuunnella, vaan työntää tuon äänen syrjään. Et haluaisi uskoa sitä totuutta todeksi. Ethän näin suunnitellut elämääsi, ei tällainen kuulunut siihen.

Minulla siihen kuului onnellinen loppuelämä, rakkaan mieheni ja lapseni sekä koirien kanssa ihanassa kodissamme. Siihen kuului myös unelma toisesta lapsesta. Siihen kuului monia haaveita ja suunnitelmia. En minä suostu kuuntelemaan sydämeni kuiskutusta vaan aion pitää kiinni näistä elämäni tärkeimmistä ihmisistä, vaikka väkisin aion pitää kiinni. En kuuntele henkistä opettajaani, en selvännäkijöitä, enkä hoitajia. Elämä, lopeta tuo tuollainen! Minunkin henkisyydessä on jokin raja ja se raja kulkee tässä.

No eihän se tietenkään niin mene, että voisin tuon kuiskutuksen vaientaa ja asettaa ehtoja ja käskyjä elämälle. Voin yrittää leikkiä Jumalaa, mutta lopulta palaan ruotuuni. Sydän ei enää kuiskuta vaan huutaa ja elämä tarjoaa koko ajan isompia ja kirkkaampia peilejä, jotta voisin nähdä totuuden selkeämmin! Ymmärrän, että olemme tulleet mieheni kanssa siihen kohtaan, että on suurempaa rakkautta päästää irti kuin olla yhdessä, ja pistää toinen toisemme ahtaisiin muotteihin, joissa osa meistä molemmista kuolee ja elämä virtaus tukahtuu.

Mutta kipu, ah se on järkyttävän suuri. Voi Luoja, miten selviän tästä. Kuukausia menee itkiessä melkein joka ilta, puhuessa ja käydessä yhteisiä vuosiamme läpi. Tarraten toiseen kiinni toivoen välillä, ettei tämä olisi totta, että tämä kuitenkin menisi ohi. Pelko tulevasta pudottaa välillä syvään kuoppaan. Tuntuu, etten pääse sieltä ylös. Onneksi lähellä on muutama äärimmäisen tärkeä ihminen, joka tarjoaa kätensä, olkapäänsä, sylinsä ja kuuntelee ja kuuntelee, pyyhkii kyyneleeni. Miten päästää irti ihmisestä, jota rakastan valtavasti ja jonka kanssa elämä on ollut juuri sellaista, jota olen toivonut. Olen saanut kaiken mitä olen toivonut. Mutta toiveeni eivät ole enää samat, kuin ne olivat reilut kaksitoista vuotta sitten.

Välillä kaikki tämä tuntuu aivan kuolemalta. Ja sitä se jollain tavalla onkin, vaikka kehoni on edelleen hengissä. Kuitenkin jokin osa minussa kuolee ja tämä osa elämääni päätyy. Siinä on jotakin lopullista ja se vie minut tyhjyyteen. Kuka olen jos en olekaan enää se mitä olen luullut olevani, eikä elämäni olekaan sellainen miksi sen olen rakentanut? Tuntuu, että minun pitää kuolla, jotta voisin syntyä uudelleen. Syntyä taas aidommaksi versioksi itsestäni.

Vähitellen ymmärrän ja pystyn luottamaan, ettei rakkautemme lopu siihen vaikka päästämme toisistamme irti. Tässä on ihminen, joka on jakanut kanssani aikuiselämästäni suurimman osan. Nähnyt ja jakanut niin monet erilaiset hetket kanssani. Nähnyt monet puoleni ja roolini, kuullut päättömät ehdotukseni ja antanut minun toteuttaa järjettömiä unelmiani. Ollut rinnallani suuressa surussani ja kamalimmissa kokemuksissani sekä suurimmissa onnen ja rakkauden hetkissäni. Ei meidän rakkautemme kuole, se on jotain joka on ollut olemassa aina ja konkreettisesti meidän matka jatkuu aina rakkaassa lapsessamme. Tässä ihmeellisessä ja ainutlaatuisessa sielussa, jolla on aivan oma polkunsa ja tehtävänsä tässä elämässä.

Irtipäästämisen prosessi jatkui meidän kohdalla pitkään ja erostamme tulee kohta vuosi kuluneeksi. Tällainen on ollut meidän tarinamme loppuunsaattaminen ja sen tekeminen yhdessä on ollut todella tärkeää molemmille meistä, koska kukaan muu ei voi tietää meidän matkaamme niin kuin me tiedämme ja tunnemme.

Muutama kuukausi sitten otimme aikaa ja juttelimme keittiössäni. Olemme tulleet molemmat siihen kohtaan, että elämissämme on alkanut avautua uusi ja tuntematon. Se jännittää ja innostaa meitä molempia. Itkemme, halaamme ja kannustamme toisiamme. Päästämme irti taas uudella tavalla. Tunnen kuinka yhteiset näkymättömät langat ovat enää vain todella hentoiset välillämme, mutta syvä yhteys sydäntämme välillä on suunnattoman suuri.

Hellän hyväilyn
Laineiden päällä peiton
Suolaisen
Sylissä uutta, outoa päin
Kelluit hetken vierelläin

Taival niin pitkä me tehtiin
Lokikirja loppuun kirjoitettiin
Se menee jotenkin näin

Kaksi lastua vain kellui ajan virrassa rinnakkain
Hetkisen kahden halki päivien kimalluksen
Läpi vuosien ne seilailli pelottomana lailla laivueen
Kunnes sammui moottorinsa tuuli yhteinen
Kaksi lastua vain rinnakkain
Polulla vuosimiljoonan mittaisen
Me kaksi teimme sen retken meidän pituisen
Silloin meitä työnsi eteenpäin tuuli yhteinen
– Kaija Koo, Kaksi lastua vain-

Ihanaa uutta matkaa Rakas! Toivon sinulle, minulle ja ihan jokaiselle viisautta kuunnella oman sydämen ääntä ja elämän johdatusta. Rohkeutta päästää irti silloin, kun tiedämme, että se on totuus jota on seurattava. Luottamusta siihen, että vaikka välillä elämä ottaa sinulta kaiken, se tekee sen vain antaakseen sinulle kaiken.

Valmentajana, henkisenä ohjaajana sekä naisten voimaannuttajana toimivan Heidin kotisivut ja muitakin kirjoituksia löydät täältä.